Tanssiteoksella on aina jonkinlainen rakenne, joka kannattelee teosta ja pitää sen kasassa. Rakenne on kuitenkin myös yksi hankalimmin selitettävistä teoksen ominaisuuksista, sillä eri ihmiset voivat hahmottaa teoksen rakenteen hyvinkin eri tavalla.
Teoksen rakenteellisia elementtejä ovat kaikki sen osaset, sen konkreettiset ja sisällölliset rakennusaineet. Se, millä tavalla nämä osat yhdistetään, synnyttää teoksen rakenteen. Yhteistä useimmille teoksille ja rakenteille on se, että alun ja lopun väliin mahtuu niin käänteitä, kohokohtia kuin suvantoja.
Teos voi olla rakenteeltaan kuin kaari, jolloin tanssi etenee alun tilanteesta huippukohdan kautta uuteen tilanteeseen, johon se päättyy. Ympyrä- tai kehärakenne on lähes yhtä suosittu: siinä palataan lopulta aina alkutilanteeseen. Varsinkin baleteissa tanssiteoksen rakenne seuraa myös musiikin rakennetta.
Koko teoksen rakenteeseen vaikuttaa itse koreografian rakenne, jossa liikkeiden lisäksi merkittäviä elementtejä ovat liikkeiden suunnat ja voimat, miten tanssijat käyttävät tilaa, kuinka jakavat sen. Kärjistäen voisi sanoa, että yksinkertaisessa koreografiassa viisi tanssijaa liikehtisi lavan etureunassa samaan tahtiin koko teoksen ajan.
Suurissa kokoillan teoksissa ja klassisissa baleteissa teoksen jakaa väliaika (joskus kaksikin). Väliajan molemmin puolin olevia näytöksiä voi olla useampia, harvoin neljää enempää. Yksi näytös käsittelee yleensä yhden aihekokonaisuuden.
Näytökset koostuvat pienemmistä kohtauksista. Kohtaukset seuraavat toisiaan ja niiden siirtymät ratkaistaan erilaisin tanssillisin tai näyttämöllisin keinoin. Tanssijat voivat vaikkapa poistua näyttämöltä kohtauksen lopuksi tai valaistuksen avulla luodaan uusi tilanne, johon katsojan huomio kiinnittyy. Monissa nykytanssiteoksissa ei ole väliaikaa ja teos koostuu nimenomaan kohtauksista.
Eri kohtaukset voidaan myös esittää eri paikoissa. Joissain esityksissä yleisöä kuljetetaan tietyssä tilassa paikasta toiseen.
Kohtaukset voivat myös muotoutua liikekielen ja -laadun mukaan esimerkiksi siten, että yhdessä kohtauksessa tanssijat käyttävät hyvin hidasta ja venyvää liikehdintää, joka seuraavassa muuttuu toisenlaiseksi. Muutos voi olla äkillinen tai sitä voidaan hitaasti kasvattaa ja houkutella esiin. Kohtausten ja näyttämön tapahtumien suhde toisiinsa luovat teokselle sen dramaturgisen jännitteen 1).
Perinteisessä taidekäsityksessä onnistuneen taideteoksen rakenne on symmetrinen tai ainakin jollain tavalla tasapainoinen. Nykytaiteessa, johon siis myös nykytanssi kuuluu, haetaan usein tietoisesti jollain tapaa rikkonaista tai epätasapainoista rakennetta. Valinnalla halutaan aina ilmaista jotakin, korostaa esimerkiksi tunnelman kaoottisuutta.
1) Dramaturginen jännite syntyy erilaisten esittävien elementtien suhteista.