Inkluusioon kannattaa suhtautua käytännönläheisesti – sen sijaan että väitellään sen tarpeellisuudesta
Riina Hannuksela, tanssitaiteilija ja Yhteisö tanssii ry:n puheenjohtaja, osallistui maaliskuun lopussa Tanssin tiedotuskeskuksen opintomatkalle IETM-verkoston kokoukseen Hullissa, jossa teemana oli inklusiivisuus yhteiskunnassa tänään. Hän pohtii blogissaan inkluusion edistämisen eroja Suomessa ja muualla Euroopassa, ja kokee saaneensa opintomatkalta vahvistusta ja tukea omalle työlleen.
Sade Brown: Opening Keynote Speech: What did you have to leave at the door in order to show up today? © Riina Hannuksela
”Opintomatkalle lähtiessäni minulla oli konkreettinen toive: Löytää kiinnostavia kontakteja, jotka olisi mahdollista tuoda Suomeen pitämään työpajaa tai esiintymään vuoden 2020 yhteisötanssifestivaalille. Lisäksi minua kiinnosti nähdä, miten inkluusiosta puhutaan, millaisia käytännön esimerkkejä inkluusiosta muualla on, millä keinoin inkluusioon pyritään ja miten taiteilijat suhtautuvat siihen.
Omassa työssäni inkluusio on hyvin keskeisessä roolissa. Pohdin työssäni paljon sitä, kenelle taiteeni on suunnattu, kuka voi osallistua siihen ja mitkä tekijät voivat olla osallistumisen esteitä. Inkluusion ymmärrän hyvin laajasti ja myös realistisesti: mikään teos tai tapahtuma ei voi olla 100-prosenttisen inklusiivinen. Minulle on kuitenkin tärkeä haastaa itseäni pohtimaan näitä kysymyksiä, jotta voisin kehittyä omassa työssäni ja rakentaa erilaisille ihmisille polkuja taiteen äärelle.
Ensimmäisten päivien jälkeen olin hyvin ilahtunut siitä, miten moninaista keskustelu inklusiivisuudesta on kansainvälisessä kontekstissa ja erityisesti Isossa-Britanniassa, Hullissa kun oltiin. Suomessa keskustelu ajautuu usein väittelyksi, jossa vastakkaiset näkemykset kaivautuvat omiin poteroihinsa. IETM:n kansainvälisessä kontekstissa lähestymistapa oli intersektionaalinen, ja osallistujat nostivat esiin päällekkäisiä syrjinnän muotoja.
Suomessa keskustelu taidekentän eksklusiivisuudesta (tai kentän muuttamisesta inklusiivisemmaksi) on vielä suhteellisen uutta, ja kenties siksi se herättää paljon puolustelua ja vastustusta. Mielestäni keskusteltaessa inkluusiosta ei lähtökohtaisesti ole kiinnostavaa kuulla puheenvuoroja, joiden pääasiallinen sisältö on tuohtumus siitä, kun puhujan rooli tai asema (kentällä tai yhteiskunnassa) tehdään joko näkyväksi tai kyseenalaistetaan. Mielestäni omien etuoikeuksien tunnistaminen tulisi olla päivänselvä askel ajassa, jossa elämme.
Vaikka tapaamisessa joidenkin keskustelujen aihe oli hyvin latautunut ja herätti keskustelijoissa voimakkaitakin tunteita, silti minusta keskustelu polveili ja eteni johonkin suuntaan. Polarisoituneimmistakin keskusteluista oli mahdollista oppia jotakin ja kuunnella syitä kokemusten ja mielipiteiden takana.
Kiinnostavaa tapaamisessa oli myös debatti käsitteistä. Englanniksi käsitteet include / exclude ovat paljon problemaattisempia kuin vastaavien käsitteiden käyttö (inkluusio / ekskluusio) suomen kielessä. Tähän varmasti vaikuttaa se, että em. sanat ovat suomessa lainasanoja, joiden kaikki konnotaatiot eivät ole siirtyneet suomen kieleen. Siksi inkluusiosta puhuminen suomeksi ei ole yhtä tunteita herättävää kuin englanninkielisessä keskustelussa. On hyvä kuitenkin muistaa, että valittujen käsitteiden käyttö kertoo paljon siitä, miten asioihin suhtaudutaan. Esimerkiksi: Kuka on se, joka ottaa mukaan (includes), ja kuka otetaan mukaan (is included)? Vaikka tarkoitetaan hyvää, valituilla käsitteillä saatetaankin vahvistaa olemassa olevia toiseuttavia rakenteita.
Minulle opintomatkan suurinta antia oli se, miten se rohkaisi jatkamaan omaa työtä inkluusion saralla. Erityisen luottavainen olo tuli siitä, että keskustelukulttuuria sekä käytäntöjä on mahdollista muuttaa. Näen nyt oman roolini selkeämpänä ja ymmärrän, että inkluusiota on mahdollista edistää monella eri tavalla, niin rakenteiden kuin henkilökohtaisten valintojenkin tasolla. Minusta IETM:n tapaamisessa opettavaista oli se, miten käytännönläheisesti inkluusioon suhtauduttiin: Sitä on mahdollista edistää ja on ikään kuin poliittisesta tahdosta kiinni, tehdäänkö sitä ylhäältä päin ohjattuna, ruohonjuuritasolta alkaen vai sekä että. Jokaiselle tuntui kuitenkin olevan ihan itsestäänselvää, että sitä kuitenkin tulee edistää. Mielestäni tässä pisteessä emme Suomessa vielä ole.
Suomalaisessa kontekstissa pienilläkin teoilla voi vaikuttaa ja aion jatkossakin käydä keskusteluja niin yksittäisten taiteilijoiden kuin instituutioidenkin kanssa. Taiteen kentän kansalaisaktivismiani on viedä “erityisryhmiä” esitysvierailuille erilaisiin paikkoihin ja sitä kautta herättää keskustelua siitä, ketkä ovat yksittäisten teosten tai festivaalien kohdeyleisöä ja voisiko näitä yleisöjä laajentaa tai ajatella uudelleen. Samalla pyrin myös siihen, että taiteen näyttämötkin muuttuvat saavutettavaksi monenlaisista taustoista ponnistaville taiteilijoille.
Opintomatka oli hieno tapa käydä keskusteluja itselle tärkeän aiheen ympärillä sekä tutustua ihmisiin eri puolilta maailmaa. Virallisen ohjelman lisäksi matkan parasta antia olivat orgaanisesti muodostuneet lounasseurueet sekä illanviettoporukat, joiden kanssa saattoi jatkaa keskustelua kiinnostavien aiheiden parissa. Matka oli hieno keino myös oppia tuntemaan ja verkottua suomalaisten tekijöiden kesken. Jokainen sai olla omanlaisensa osa rentoa ryhmää. Kiitos loistavasta matkaseurasta!”
