Miten liukaste liittyy yhteiskunnallisiin kysymyksiin?

W A U H A U S & STL Tallinna: Fluids © Dmitrij Matvejev

Kun tämän idean on kuullut, periaatteessa helppo kuvitella, millaista matskua siitä suunnilleen syntyy ja miten sen voi oikeuttaa nykytaiteellisena tutkielmana. Taideteoshan ei välttämättä tarvitse aiheekseen ja sisällökseen muuta kuin omien fyysisten materiaaliensa tutkimisen: ”Mitä nämä ovat, mitkä ovat niiden keskinäiset suhteet ja lainalaisuudet ja mitä niillä voi tehdä?”

Wauhaus-ryhmän teosten lähtökohtana on usein ollut jokin äärimmäistä liukkautta vastaava tekninen erikoisuus tai este, joka luo esitykselle poikkeukselliset puitteet. Silti heidän teoksensa eivät ole formalistista taidetta, ainakaan Clement Greenbergin tarkoittamassa mielessä, vaan yhteiskunnallisesti aktiivista ja kantaaottavaa taidetta. Ai miten niin? Minä kerron.

Viisi esiintyjää tulee liukasteen peittämälle näyttämölle ja alkaa tutkia miten olla ja toimia niin liukkaassa ympäristössä. He liukuvat ja pyörivät seisaaltaan ja erilaisissa istuma- ja makuuasennoissa, yksin ja yhdessä. Sitten he pyörittävät toisiaan kuin hyrrää ja antavat toisilleen vauhtia kuin curling-pelaajat kivenmurikoille. Myös halailua, nostelua ja paininkaltaista toimintaa esiintyy, mutta kun lattia ja esiintyjät ovat ylettömän liukkaita, niin kaikki on vaikeaa: kehot pysyvät hädin tuskin pystyssä ja ote toisesta on aina heikko ja epävarma.

Onko liukas maailma ja siellä hontturoivat, arat, suojattomat ja toisen tukea kaipaavat kehot, osuva kuvaus meistä ja meidän maailmamme todellisesta luonteesta?

Kyseessä ei kuitenkaan ole improvisaatio, vaan koreografia, joka ilmeisesti perustuu tutkiviin harjoitteisiin: miten kehollisuus muuttuu, kun voiman, varmuuden ja vankan tuen tuntu katoaa?

Tutkimuksen tulokset ovat hauskaa katsottavaa jo sinällään, vähän kuin katsoisi Ohukaisen ja Paksukaisen ontuvia toilailuja, mutta ilman Stan Laurel & Oliver Hardyn komiikan sadistista ja lohdutonta sävyä, jossa yksi henkilö yrittää aina voittaa, nöyryyttää tai höynäyttää toista. FLUIDSin esiintyjät eivät ole draamahenkilöitä, esitys ei rakennu yksilöiden välisille jännitteille ja taisteluille. Sen sijaan he toimivat kuin kuoro tai rempparemmi, joka toteuttaa yhteistä tehtävää.

Esityksen poliittinen ja filosofinen luonne avautuu, jos sitä ajattelee maailman kuvauksena. Esitys luo omalakisensa maailman, jota hallitsee liukkaus, mutta mikä on tämän suhde muuhun todellisuuteen? Onko liukastettu maailma vain absurdi erikoismaailma, jota on kiva katsella juuri sen vuoksi, että se on niin kaukana siitä oikeasta maailmasta, jossa arkemme elämme? Vai onko liukas maailma ja siellä hontturoivat, arat, suojattomat ja toisen tukea kaipaavat kehot, osuva kuvaus meistä ja meidän maailmamme todellisesta luonteesta? Kannatan tietenkin jälkimmäistä tulkintaa ja uskon että suurin osa yleisöstä jakaa tämän kokemuksen, joko tietoisesti tai tiedostamattaan.

Kun katselin Joanna Kalmin, Salla Loperin, Karolin Poskan, Sigrid Savin, Joonas Tagelin olemista ja toimintaa näyttämöllä, koin jatkuvasti voimakkaita tunnistamisen kokemuksia: ”Just tollasta elämä on, just tolta mäkin sieluni silmin näytän, just noin avuttomia, hauraita ja silti leikkisiä ihmiset ovat — tai olisivat jos eivät yrittäisi peittää avuttomuuttaan, avun tarvettaan ja haurauttaan jollain ihme uhoamisella ja pätevyytensä todistelulla.”

W A U H A U S & STL Tallinna: Fluids © Dmitrij Matvejev

Näin tulkiten FLUIDS on siis paitsi muototutkielma, niin myös ja varsinkin yhteiskunnallinen julistus, sillä kaikki yhteiskuntamallit ja poliittiset vakaumukset perustuvat jollekin ihmiskäsitykselle, ja FLUIDS ruumiillistaa tai olennoi sellaista ihmiskäsitystä, joka korostaa ihmisyksilön heikkoutta, yhteistyön tarvetta ja yksilöiden välisten rajojen liukuvuutta tai suhteellisuutta. Eikä esitys ainoastaan korosta ihmisen haurautta, vaan juhlii sitä: esityksen tunnelma on hyväntuulinen, jopa vitsikäs. Esityksen voi kokea myös eroottiseksi, vaikka siinä ei kopeloida eikä pussailla, eikä teeskennellä intohimoja, sillä vähäpukeiset, liukastetut ja toisiinsa kietoutuvat kehot ovat katsojalle jollain puoliabstraktilla tasolla ehkä jopa automaattisesti seksuaalinen elämys. Eroottisuus syntyy tässä kuitenkin rajattomuudelle ja avuttomuudelle antautumisen ilosta, ei taistelusta tai jännitteestä. Iloa korostaa esityksen kirkas valaistus ja vähän puolivälin jälkeen alkava musiikki, joka oli osa jostain barokin viulukonsertosta, jota seurasi Heidi Soidinsalon tuunaama minimalistinen versio samasta äänitteestä [toim. huom. kyseessä oli Max Richterin Vivaldi-muunnelma].

Limoilla ja eritteillä on usein erityinen rooli. Ne muistuttavat meitä kehollisuudestamme ja siitä, että erillisyytemme ja autonomiamme ovat suhteellisia asioita — minun ja toisen tai minun ja ympäristön välinen raja on liukuva.

Jos tulkintani teoksen sisällöstä ja ihmiskuvasta kuulostaa pitkästyttävän pliisulta ja ympäripyöreältä, niin haluan muistuttaa, että esim. kulutuskapitalismi perustuu aivan erilaiselle ihmiskäsitykselle, joka kuuluu suunnilleen näin: Ihmisyksilö tietää mikä hänelle on parasta ja aivan luonnostaan hän tavoittelee henkilökohtaista etuaan. Vapailla markkinoilla tämä omaneduntavoittelu ja ’kaikkien sota kaikkia vastaan’ johtaa myös yhteiseen hyvään, sillä säälimätön kilpailu nostaa tuotantotehoa ja johtaa aina uusiin, mukavuutta ja vaurautta tuottaviin innovaatioihin.

Joku voi tietysti ajatella, että jos taideteos väittää, että ihmiset ovat oikeasti paljon hauraampia, avuttomampia ja horjuvampia kuin kulutuskapitalistisessa kilpailuyhteiskunnassa on tapana luulla, vaatia tai toivoa, niin ei se kovin suuri filosofis-poliittinen oivallus ja viesti ole, että kyllähän suuri osa meistä tämän muutenkin ymmärtää, ei siihen tarvita viittä tanssijaa läträämässä  pornokaupasta ostetulla liukuvoiteella.

W A U H A U S & STL Tallinna: Fluids © Dmitrij Matvejev

Olen eri mieltä, sillä taideteoksella ei tarvitse aina olla erityisen mutkikasta sisältöä, ei sen tarvitse sisältää mitään häkellyttävää ja ennenkuulumatonta näkökulmaa ja ymmärryksen rajoja koettelevaa uutta näkemystä ihmisestä ja maailmasta. Joihinkin mestariteoksiin sellainen superoivallus sisältyy. Paljon tavallisempaa kuitenkin on, että hyvä tai jopa mestarillinen taideteos sanoo asian, jonka voisi suorasanaisesti tiivistää yhteen lauseeseen tai paragraaffiin, mutta taiteen keinoin kehollistettuna ja aistimellistettuna lause voi olla paljon voimakkaampi ja aiheuttaa niin suuren sisäisen myllerryksen, että mielemme, olemassaolonkokemuksemme ja myös käytöksemme muuttuvat.

Miksi juuri liukaste? Taiteen ja psykologian historiassa nesteillä, limoilla ja eritteillä on usein erityinen rooli. Ne muistuttavat meitä kehollisuudestamme ja siitä, että erillisyytemme ja autonomiamme ovat suhteellisia asioita — minun ja toisen tai minun ja ympäristön välinen raja on liukuva. Puhtaiden ideoiden maailmassa ei voi elää, eikä pelkillä puhtaan järjen ideoilla voi edes hyvin tuloksin johtaa ja hallita märkien kehojen maailmaa.

Esityksen loppukohtaus on tyylitelty synnytys. Neljä esiintyjää istuu ringissä ja ottaa toisiaan hartioista kiinni. Näin muodostuu eräänlainen luontoäidin synnytyskanava, johon viides esiintyjä sukeltaa syntyäkseen uudelleen. Sitten rinki purkautuu ja kasaantuu uudelleen,  äskeinen vastasyntynyt tulee rinkiin ja joku poistuu ringistä syntyäkseen vuorostaan. Minusta tämä oli mahtava, nautinnollinen ja kehollinen tapa ilmentää luonnon kiertokulkua, syntymän ja kuoleman sykliä.