Nuorella lahjakkuudella ei ole tukea nykyisessä järjestelmässä – Tanssin tulevaisuuden strategisia kysymyksiä pohtimassa Ari Tenhula

Ari Tenhula © Ilkka Saastamoinen

Artikkelisarjan aloittaa Ari Tenhula, Zodiakin toiminnanjohtaja, joka katsoo tanssitaidekenttää kolmenkymmenen vuoden kokemuksen tuomalla perspektiivillä. Hän oli mukana edellisessä strategiatyössä, silloin tanssitaiteen laitoksen professorina. Seuraavana sarjassa haastatellaan koreografi Sonya Lindforsia.

Ari Tenhula tuntee alansa todellisuuden ja siitä kertovat tilastoluvut kuin omat taskunsa. Hän lataa heti haastattelun alkuun, että valtionosuusrahoitteinen (vos), teatterialalta kopioitu malli ei nykyisellään edistä tanssialan kehittymistä.

”Se on kaukana siitä, missä suurin osa tanssitaiteilijoista tekee työtä.”

Tanssitaiteilijoiden työllistymisluvut kertovat paljon: Vuonna 2019 vos-tanssiryhmät ja -tuotantokeskukset, joita on 11, työllistivät vakituisesti tanssijoita ja koreografeja vain 22,6 henkilötyövuoden verran. Kaikista alan freelancer-työtehtävistä kaksi kolmasosaa (329 kpl) oli Zodiakissa ja Jojossa, jotka ovat tuotantokeskuksia ilman vakituista taiteellista henkilökuntaa.

Nuo 11 toimijaa saivat kuitenkin 2020 valtionavustuksina 3,83 miljoonaa euroa, eli yli puolet kaikesta tanssitaiteelle myönnetystä valtiontuesta.

”Vos-ryhmät ovat alan nykyisen rahoitusjärjestelmän hierarkian huipulla, koska ne takaavat periaatteessa varmimman ja vakaimman rahoituksen toiminnalle, mutta taiteilijoiden työllistämiseen heidän panoksensa on suhteellisen pieni. En halua syyllistää vos-ryhmiä, vaan osoittaa, että ongelma on tässä rakenteessa”, Tenhula sanoo.

Alan hierarkiassa vossien jälkeen seuraavana ovat vapaat, toiminta-avustusta Taikesta saavat ryhmät. ’Ryhmä’ on Tenhulan mielestä kuitenkin harhaanjohtava nimitys.

”Eivät ne ole ryhmiä sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan yksittäisten koreografien ympärille rakentunut toimintamalli. Niiden vaatimaton toiminta-avustus menee työtilavuokraan ja puolikkaaseen tuottajaan, jos koreografilla on henkilökohtainen apuraha. Eli nekään eivät pysty työllistämään muuten kuin säätiöapurahojen turvin”, Tenhula selittää.

Tanssin, esitystaiteen ja sirkuksen aloilla suurin osa työstä tehdään tuotantoalustoilla

Tenhulan ensimmäinen ja perustavanlaatuinen strateginen kysymys liittyy tuotantoalustoihin, joiden monenlaista potentiaalia nykyisessä taidehallinnossa ei tunnisteta. Suurin osa tanssitaiteen työstä tehdään tämäntyyppisissä rakenteissa, joihin teatterialan työehtosopimus ei sovellu.

Minusta tanssin, esitystaiteen ja sirkuksen aloille pitäisi miettiä omaa työehtosopimusta, omanlaista järjestelmää, joka tunnistaa ja tunnustaa tuotantoalustamaisen työn.

”Se on taiteilijoiden ja instituutioiden välistä kumppanuutta ja yhteistyötä, jossa tuotanto- ja työnantajavastuuta jaetaan”, hän selittää.

Itse asiassa tämänsuuntainen sekä taiteilijoiden työllistymistä että yleisöä palveleva ratkaisu hahmoteltiin jo kymmenen vuotta sitten tehdyssä strategiassa. Siinä ehdotettiin vos-tanssiryhmien ja aluekeskusten yhdistämistä paikallisesti vahvemmiksi ja vaikuttavammiksi tuotantoympäristöiksi, mutta asia ei ole edennyt.

”Vossissa on valmiina tuotantorakenteita, jotka voisivat tulevaisuudessa auttaa luomaan tuotantoalustoja. Ne voisivat työllistää enemmän freelancer-koreografeja ja -taiteilijoita, mikä antaisi myös taiteen kuluttajille laajempaa kirjoa, näkymän erilaisiin esteettisiin ajattelutapoihin”, Tenhula hahmottelee.

Itse asiassa silloin lähestyttäisiin sitä, mitä kaupunginteattereissa tapahtuu: siellä käytetään vierailevia ohjaajia ja näyttelijöitä, ja erilaisille katsojille on erilaista tarjontaa sekä yleisötyötä.

Jos muutosta halutaan, Tenhulan mukaan pitäisi muuttaa parhaiten rahoitettua osaa, eli juuri vos-rakennetta. ”Todellinen muutos ei tapahdu sillä tavalla, että muutetaan Taiken pienten 3 000 euron apurahojen systeemiä”, hän toteaa.

Pitkään valmisteltu vos-uudistus on parhaillaan eduskunnassa ja sen odotetaan astuvan voimaan reilun vuoden kuluttua. Mutta Tenhula on kaikkea muuta kuin tyytyväinen: ”Uudistus on jäämässä aika pieneksi. Muutoksen vähäisyys suhteessa käytettyyn vaivannäköön turhauttaa. Virkamiehet pyrkivät tosissaan kehittämään, mutta usein virkamiesten yritykset tyssäävät siihen, ettei tueksi ole poliittista lihasta ja ymmärrystä kehityksen ohjaamiseen.”

”Mutta kun tilanne on se, että arviolta 90 % tanssitaiteilijoista toimii vos-tanssiteattereiden ulkopuolella, niin eikö rahoittajien, jos he ovat vastuullisia, pitäisi katsoa peiliin ja pohtia, ovatko rakenteet sittenkään oikeanlaisia!”

Ei ole luovuuden portaita, joita pitkin pääsisi alalla eteenpäin

Tenhulan toinen strateginen kysymys liittyy suureen huoleen nuorista tanssitaiteilijoista, joita nykyisellä tavalla järjestynyt kenttä ei ota vastaan. Zodiak – Uuden tanssin keskuksen toiminnanjohtajana ja pitkään koulutuksen puolella työskennellyt Tenhula näkee, että alalle tulee koko ajan uutta lahjakkuutta, mutta nuoret taiteilijat ja alan instituutiot, vos-ryhmät, eivät kohtaa.

Lahjakkaat nuoret saattavat saada jonkin produktioapurahan omaan tuotantoon, mutta törmäävät pian lasikattoon, kun vos-järjestelmässä tai toiminta-avustusten piirissä ei ole liikettä tai avautumista. ’Uusia’ ryhmiä vos-järjestelmään on viimeksi päässyt Glims & Gloms seitsemän vuotta sitten (2013) ja Tero Saarinen Company 16 vuotta sitten (2004). Vaihtuvuus on ollut hiljaista myös Taikelta toiminta-avustusta saavien ryhmien joukossa: vuonna 2016 mukaan otettiin kolme uutta ryhmää.

”Järjestelmä ei todellakaan kannusta nuorta lahjakkuutta”, Tenhula toteaa.

”Kaikki alle 40-vuotiaat tanssitaiteilijat ovat täysin prekaarissa asemassa, tuomittuja tekemään aina pientä produktioavustushakemusta. Jos jatketaan näin, toimintaympäristö ei ammattimaistu, rakenteet eivät kehity eikä taiteilijayhteisö voimistu. Kasvu on mahdotonta.”

Tällä hetkellä ei ole luovuuden portaita, joita pitkin päästä eteenpäin. Aina pitää aloittaa alusta, joka vuosi, joka proggis, Ari Tenhula kuvailee.

Tenhula on huomannut, miten nuorten tekijöiden kynnys siirtyä alalta pois ei ole kovin korkea, kun kehittymisen – tai yksinkertaisesti työllistymisen – mahdollisuuksia ei ole näköpiirissä. Tämä on valtavaa haaskausta: Taideyliopiston koulutus on yksi Suomen kalleimmista.

Ja kun puhutaan nuorista, oikeastaan on kyse kaikista alle 40-vuotiaista alalla toimivista.

Vos-ryhmissä työskentelevien koreografien keski-ikä on yli 55 vuotta ja toiminta-avustusta saavissa vapaissa ryhmissäkin yli 45 vuotta. Suuri osa vos-ryhmistä ja -tanssiteattereista on pian sukupolvenvaihdoksen edessä.

Lähellä on siis hetki ja kohta, jossa rakenteellista uudistumista voisi tapahtua. Tenhulan visioissa vossit voisivat muuttua enemmän freelancereita työllistäviksi tuotantoalustoiksi.

”Jotta saadaan nuoret kiinnittymään alalle ja kentälle, jonkinlaisen rakenteellisen kehittymisen pitäisi olla mahdollista. Ja siitä seuraisi ylipäänsä laadun kehittymistä ja alan kasvamista”, sanoo Tenhula.

Tanssitaiteen merkittävää kehittymistä on kohtuutonta odottaa 3 000 euron apurahoilla ideoille, joilla ei ole edes tuotantoympäristöä. ”Rahoitus sanelee, että tällä hetkellä lähes kaiken tanssitaiteen pitää olla gallerian nurkassa tapahtuvaa lähinnä ystäville suunnattua taidetta”, Tenhula pohtii.

Mutta eivätkö nykyään monet taiteilijat nimenomaan halua tehdä teoksia pienelle piirille?
Tenhula ei tarkoita, että isompi olisi aina parempi, vaan että pienesti tekeminen on usein ainoa mahdollisuus, koska rahaa ei ole muuhun.
”Silloin se ei ole taiteellinen valinta vaan taiteellis-tuotannollinen klisee.”

”Mitkään tanssitoimijat eivät ole kasvaneet viimeisen kymmenen vuoden aikana, eivät edes vos-ryhmät. Rakenteiden jäykkyys on oikea huoli”, painottaa Tenhula.

Rahoituksen koko ekosysteemi mukaan keskusteluun

Strategisten kysymysten ratkaisemiseksi Tenhulan mielestä rahoituksen ekosysteemiä tulisi tarkastella kokonaisuutena, jossa mukana olisivat ministeriön ja Taiken lisäksi myös säätiöt. Tarvitaan keskustelua taidealakohtaisesta tulevaisuudesta ja tavoitteista  – siitä millaista tanssitaiteen tekemisen ympäristöä halutaan luoda.

”Okm:n, Taiken ja säätiöiden pitäisi yhdessä keskustella nykyisten käytäntöjen kipupisteistä taiteilijoille eri tilanteissa ja eri vaiheissa uraa. Esimerkiksi säätiöiden apurahat ovat perinteisesti keskittyneet yksilöihin, lahjakkuuden tunnistamiseen yksilötasolla. Mutta miten koko ekosysteemi voisi kannatella lahjakkuutta myös rakenteellisesti eteenpäin?” Tenhula pohtii.

”Myös säätiölihaksia tarvitaan nyt tämän rakenteellisen kehittämisen ratkaisemiseksi.”

Tanssin kentällä tunnistetaan kyllä kehityskohteita, mutta rakenteellista kehittämistä ei voi sälyttää vain taiteilijoiden niskoille. Periaatteessa halua kehittämiseen on varmasti niin valtiolla kuin säätiöilläkin.

Tenhulalla on ehdotus: ”Jos opetus- ja kulttuuriministeriö ohjaisi vos-toimijoita liittymään yhteen vahvemmiksi ja monipuolisemmiksi tuotantoyksiköiksi, ja säätiökenttä tukisi tätä kehitystä vaikkapa jollakin siltarahalla, jolla asioita pystyttäisiin toteuttamaan, silloin voitaisiin saada aikaan pysyviä muutoksia.”