Oman työn markkinointi Pohjois-Amerikassa ei ollutkaan vaikeaa – Kati Kallio yllättyi positiivisesti IPAY-messuista mutta kokee ilmastoahdistusta

Kati Kallio Suomen osastolla IPAY:ssa. © Kaisa Karkkonen

Tanssielokuvan tekijyys merkitsee usein tarvetta verkottua kansainvälisesti. Suomessa on vain muutama taiteenmuodolle omistautuva taiteilija, joten yhteydet kollegoihin ja kenttään menevät usein Suomen rajojen yli. Verkottuminen ja tietotaidon jakaminen on tällä alalla mielestäni A&O niin itsensä kehittämisen kuin tuotannon kannalta. Elokuvien rahoittaminen Suomessa on haastavaa ja valmistaminen usein yksinäistä. Varsinkin kun tällä hetkellä Suomessa ei ole tahoa, joka esittäisi tanssielokuvaa ja siten kokoaisi tekijöitä yhteen.

Matka Philadelphian IPAY 2020 -tapahtumaan tuntui aluksi etäiseltä omaan taiteelliseen toimintaani nähden. Ymmärsin IPAY:n olevan paitsi lasten ja nuorten esittävien taiteiden tekijöiden verkottumistapaaminen, mutta ennen kaikkea markkinointitapahtuma Pohjois-Amerikkaan kohdistuville kiertueille. Oma työskentelyni on jo vuosia keskittynyt tanssielokuvaan ja vaikka elokuvistani löytyy myös lastenelokuvia, olin epävarma siitä, olisiko tämä minulle oikea foorumi esittäytyä. Keskustelu Tiekkarin Riitta Aittokallion kanssa avasi silmäni. Hänen kokemuksensa edellisistä IPAY-tapaamisista antoi uskoa, että tapahtuma voisi soveltua kaltaiselleni tekijälle.

Olin jo pitkään silmäillyt mahdollisuuksia tehdä elokuvaprojekti Kanadassa, joten IPAY:stä odotin ensisijaisesti kontakteja Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen tanssijoihin. Lisäksi halusin esitellä kehittämääni tanssivideotyöpajaa, jota ensisijaisesti tarjoaisin pidettäväksi lasten ja nuorten kanssa työskenteleville ammattilaisille.

Tanssielokuvan kenttä on laajalle levittynyt, mutta lopulta melko tiivis ja pieni. Olen verkottunut siihen kansainväliseen kenttään hyvin, mutta IPAY:ssa odotin myös esittäytymistä uudelle kohderyhmälle. Suurin osa tapahtumista, joihin olen aikaisemmin osallistunut, on ollut festivaaleja ja konferensseja, mutta tässä tapahtumassa oman työn markkinointi oli selkeämmin fokuksessa.

Minulla oli jo entuudesta tieto, että näissä tapahtumissa luodut uudet kontaktit poikivat hedelmää vasta vuosien päästä ja että uusia suhteita on pidettävä yllä. Aika näyttää kuinka onnistun siinä ja millaisia projekteja käynnistyy.

Vaikka alkuun IPAY vaikutti tiiviin yhteisön omalta tapahtumalta ja kontaktien saaminen haastavalta, osoittautui se kohdallani varsinaiseksi aarreaitaksi. Yllätyin kuinka laajasti työpajani kiinnostivat ja yllätyksekseni myös yhteyksiä sosiaalisen taiteen piirissä syntyi. Opetus- ja kulttuuriministeriön ja sosiaali- ja terveysministeriön suosituksista, jotka velvoittavat maakuntia ja kuntia parantamaan taiteen ja kulttuurin saatavuutta ja saavutettavuutta sosiaali- ja terveydenhuollossa, oli kuultu USA:ssakin. Sote-sektorilla työskentelevää paikallista kuraattoria kiinnosti, mitä vaikutuksia säädöksellä oli Suomessa. Koska olen työskennellyt myös osallistavan taiteen parissa, osasin hieman valaista häntä ja kävimme kiinnostavia keskusteluja.

Palasin kotiin kymmenien käyntikorttien kanssa ja keskusteluita on pidetty yllä niin Kanadaan kuin Eurooppaankin. Aika näyttää, kuinka luodut suhteet konkretisoituvat työksi.

Suurin osa IPAY:n ohjelmasta keskittyi töiden ja taiteilijoiden esittelemiseen erimuotoisin sisällöin. Virallisessa ohjelmassa oli tanssi-, sirkus- ja teatteriesityksiä, demoja, erimuotoisia pitchaus-sessioita ja Kindling-keskustelutilaisuuksia erilaisin teemoin. Ammatillisesti odotin Kindling-keskustelutilaisuuksiin osallistumista, mutta valitettavasti muu aikataulu mahdollisti osallistumisen vain kahteen.

Toisessa Kindlingissä pohdittiin ilmastonmuutoksen ja kiertuetoiminnan ristiriitaisuutta. Aihe oli tällekin tapahtumalle liian suuri ja monisyinen käsiteltäväksi sille varatussa 1,5 tunnin ajassa. Kun kiertuetoimintaa katsoo ilmastokatastrofin suunnalta, ei koko toiminnassa tunnu olevan mitään järkeä. Kun itse on juuri matkustanut toiselle mantereelle markkinointitapahtumaan ja majoittunut viisi yötä hotellissa, on ilmastohuolesta myös vaikea kirjoittaa. Työni on ollut pitkään kansainvälistä ja vaatinut lentämistä. Itse ratkaisen matkustamisen vähentämistä siten, että lomailen ulkomailla vain työreissujen lomassa. Toisekseen oman lajini, tanssielokuvan, kierrättäminen on hyvin ilmastoystävällistä, se ei vaadi minun osallistumistani näytöksiin.

Eri taidetapahtumissa järjestetyt ilmastoaiheiset keskustelut ovat yleensä taiteilijavetoisia ja niiden keskiössä on usein kysymys, kuinka taiteilija voi työssään ottaa huomioon kestävän kehityksen. IPAY:ssa Kitchen Table -menetelmällä vedetyn keskustelun äärellä oli iso joukko asiasta huolestuneita jakamassa omia praktiikoitaan: kuten montako sähköpostia lähettää päivässä, mitä kierrätysmateriaaleja tai kulkuvälinettä käyttää tai kuinka kompensoida lentämistä. Pöydälle nostettiin myös Ke∂ja-tapaamisissa valmistunut Recommendations for a sustainable dance field 2015 -raportti.

On tärkeää, että taiteilijat ottavat valinnoissaan huomioon kestävän kehityksen ja pohtivat omaa hiilijalanjälkeään, mutta olisin myös kaivannut IPAY-organisaation tai sen jäsenten voimakkaampaa puheenvuoroa koko tapahtuman uudelleenmuotoilemiseksi. IPAY:hin osallistuu n. 500 ihmistä, joista valtaosa matkustaa Philadelphiaan kaukaa, ja kun koko tapahtuma perustuu esityskiertueiden aikaansaamiseen Pohjois-Amerikassa, herättää se ilmastokriisin kannalta ristiriitaisia tuntemuksia. Summa summarum, tässäkin keskustelussa tuli vahvasti esiin, että taiteilijat ottavat hiilijalanjälkensä vakavasti, sen vähentäminen on osa taiteellisen työskentelyn arvoja, ja hyvien käytäntöjen jakamiselle on tarvetta.

Eri ikäryhmille suunnattuja esityksiä nähtiin teatterin, tanssin, sirkuksen ja musiikin saralta paljon. Yhteistä esityksille oli esiintyjien taidokkuus ja sisällöt vaihtelivat viihteestä opetukselliseen sanomaan. Esitysten kirkkain tähti oli englantilaisen Toby Thompsonin I Wish I Was A Mountain -monologi. Runoutta, musiikkia ja filosofista pohdintaa sisältänyt teos nosti ihon kananlihalle ja kyyneleet silmään. Tobyn taituruus huomattiin. IPAY:n osallistujat äänestivät teokselle tapahtuman pääpalkinnon, Victor Awardsin.

Virallista ohjelmaa täydensi Off-ohjelma esityksineen ja esitelmineen, joista mainittakoon hollantilaisen The MINISTRY of Unachieved Affairsin The Last Cookie -esitys. Näytelmä oli yksi omituisimmista ja kiehtovimmista lastenesityksistä, joita olen koskaan nähnyt. Lisäksi matkaohjelmaamme kuului tapaaminen Suomen edustuston henkilökunnan ja Skandinavian Housen johtajan kanssa.

IPAY oli lämminhenkinen ja iloinen tapahtuma, jossa oli lopulta kohtalaisen mutkatonta luoda kontakteja ja nähdä paljon esityksiä. Ohjelmaa oli runsaasti ja sitä tarjoiltiin erittäin tiiviissä tahdissa. Kontaktien lisäksi oman työn markkinointi Suomen kojulla ja pitchaus, yhdistettynä matkaa edeltävään koulutusosuuteen oli oman työskentelyn kehittämisen kannalta hyvä kokemus. Lähtisin uudestaan, jos siihen kykenen ilmastoahdistukseltani.

Kati Kallio, tanssitaiteilija ja -elokuvantekijä