Planktonina Cinars-meressä kera suurien ja yhä suurempien valaiden
"Saavun Montrealiin ja Cinarsiin Torontosta lauantai-iltana. Olen lähtenyt matkaan kaksi viikkoa aiemmin, suoraan Tanssin tiedotuskeskuksen kansainvälisen strategian seminaarista Pariisin koneeseen, koneesta suoraan ensimmäiselle isohkolle keikalleni Palais de Tokyo -museoon keskelle hämähäkkien kutomia verkostoja ja reittejä, suhteellisuusteorioita ja globaaleja yhteyksiä. Kun vihdoin pääsen Montrealiin ensimmäinen etappini on ”Pikakurssi Cinarsia vasta-alkajille”. Tilaisuudessa yksi pääkoordinaattoreista sattuu parikseni ja tokaisee minulle jotakin tämän tapaista ranskaksi: “Cinars on kohtaamisia ja vuorovaikutusta, suhteellisuuksia, hämähäkin seittejä. Muista olla avoin ja vastaanottavainen, silloin kaikki järjestyy.” (Maria Nurmelan päiväkirjamerkintä 13.11.2018)
Maria Nurmela © Uupi Tirronen
”Toivon sinun kuvittelevan kokemusalustan kohtaamisille, eräänlaisen toisen todellisuuden, jossa harjoittelet sosiaalisia taitoja ja vuorovaikutuksen vaiheita. Esimerkiksi sitä, miten kohdata toinen silleen jättävästi, kuinka kuunnella arvostavasti toisen tarinaa ja jakaa jotain aidosti myös itsestään. Harjoituksen ytimessä ovat esittävät taiteet, joihin kukin osallistuja jotenkin linkittyy. Tulokulmia tälle kokemusalustalle on lähes yhtä monia kuin harjoitukseen osallistuvia esittävän taiteen ammattilaisia. Samalla kun teet vuorovaikutusharjoituksia, teitä kaikkia kuljetetaan busseilla teatterista ja tanssistudioista toiseen. Ehdit nähdä kymmeniä erilaisia esityksiä ja samalla jokaisessa hetkessä sinulla on mahdollisuus kohdata joku, joka saattaa parhaimmassa tapauksessa kiinnostua työstäsi. Muuttaa kaiken.
Tätä kaikkea ja paljon muuta oli 1800 osallistujan Cinars Biennale Montrealissa minulle.
Esittävät taiteet yhteisenä nimittäjänä saivat meidät kaikki sukeltamaan toiselle taajuudelle – eräänlaiseen lasikuplaan
Olin yksi onnekas Tanssin tiedotuskeskuksen opintomatkalainen ja yksi Cinarsiin tänä vuonna osallistuneesta lähes kahdestatuhannesta esittävän taiteen ammattilaisesta. Tuntui, että meitä taiteilijoita oli kuitenkin vähemmän kuin tuottajia, presenttereitä, promoottoreita ja rahoittajia, taiteen tutkijoitakin. Esittävät taiteet yhteisenä nimittäjänä saivat meidät kaikki sukeltamaan toiselle taajuudelle; eräänlaiseen lasikuplaan, jossa meillä oli viikon ajan intensiivinen mahdollisuus tutustua toisiimme, kohdata toistemme eroavaisuudet ja erityisyydet kaikessa kauneudessaan ja monimutkaisuudessaan, kuvitella yhdessä jotakin uutta taiteen kentälle ja laittaa näitä projekteja alulle. Meillä oli myös mahdollisuus osallistua esittävän taiteen suunnasta ajatushautomoihin ja paneelikeskusteluihin muuttuvassa maailmassa ympäristökriisin aikakautena.
Suomalaiselle tanssintekijälle Cinars on kokemuksena arvokas ja ajatuksia avartava monestakin syystä. Ensinnäkin se saa minut todella ymmärtämään, kuinka tietynlainen sarjallisten kohtaamisten jatkumo on ensiarvoisen tärkeää, jos halajaa kansainvälistymistä. Toisaalta osallistuminen kansainväliseen keskusteluun taiteen tilasta on korvaamatonta.
Suomalaisedustus Cinarsissa 2018 © Riitta Aittokallio
Suomalaiselle tanssintekijälle on myös arvokasta saada nähdä lyhyen ajan sisällä kymmenittäin esityksiä muualta kuin Suomesta tai Euroopasta. Ymmärrän, kuinka meillä Suomessa tehdään korkealaatuista, visuaalisesti viimeistelyä ja myös kypsää tanssia ja esitystaidetta. Mietinkin Montrealissa useasti, miksei mukana ole suomalaisia teoksia, jotka minusta tässä Cinars-valossa tuntuvat nyt varsin omaperäisiltä. Meillä on selvästi jotakin erityistä annettavaa globaalissakin mittakaavassa.
Esityksiä seuratessani ihmettelen kuitenkin, kuinka ihanan erilaisia ja eri-ikäisiä esiintyjiä näen – toisin kuin Suomessa, hämmennyn miten useassa esityksessä esiintyjät ovat alasti ja suuntautuvat “esittämään” kohti yleisöä, kuinka tanssitaide näyttäytyy toisinaan kummallisena temppuilunakin.
Loppujen lopuksi minua koskettaa eniten kypsän naisesiintyjän settaukseltaan yksinkertainen soolo, jossa hän käsittelee jotenkin käsittämättömän rehellisellä tavalla suhdettaan skitsofreeniseen isäänsä, sekä Instant community -teos, jossa yleisö on esiintyjien keskellä ja luo itse liikkeellään koreografian neljän esiintyjän kanssa ja välille: yksinkertaista, rehellistä ja yhteisöllistä.
Viikon edetessä en voi olla ihmettelemättä esittävän taiteen asemaa Montrealissa. Tanssitaide näkyy ja kuuluu kaupungissa. Viikon aikana vaellan yhä hienompien teattereiden, sirkusrakennuksien ja harjoitussalien välillä. Paikalliset taiteilijat toteavat usein kysyttäessä, että heillä ei ole rahaa taiteensa tekemiseen ja että Montreal on eristyksissä muusta maailmasta, mutta infrastruktuuria heillä kyllä löytyy, tiloja, paikkoja, tuotantoyhtiöitä. Vaikuttavin on Cité des arts du cirque –sirkuskaupunki, jonne Tanssin ja Sirkuksen tiedotuskeskukset ovat järjestäneet meille opintomatkalaisille mahtavan vierailun. Cité des arts du cirque on rakennettu kaatopaikan päälle, jättömaalle. Sen energia saadaan omasta energialaitoksesta polttamalla maaperästä löytyviä jätteitä omassa polttolaitoksessa. Sirkuskaupungissa sijaitsevat Tohu, sirkukselle rakennettu teatteri, Cirque du Soleil sekä kansallinen sirkuskoulu. Cirque du Soleil on käsittämätön sirkustehdas. Siellä meille esitellään esitysteknologiaa, jollaisesta en ole uneksinutkaan. Kuulemme että tälläkin hetkellä Cirque du Soleilin toimistossa työskentelee ainoastaan tuotannossa 4 000 ihmistä koneen ääressä.
Palaan pikkutunneilla takaisin hotelliin, jossa alan vääntämään vielä vuoden viimeistä apurahahakemusta…
Palaan päivän päätteeksi pikkutunneilla takaisin hotelliin, jossa “freelance-danssidaideilijana” alan vääntämään vielä vuoden viimeistä apurahahakemusta, jolloin ihana kämppikseni toteaa: ”Maria nyt se sinun Development manager siitä 4000 ihmisen toimistostaan aloittaa työn!” Ymmärrän, että esittävän taiteen kentällä asiat ovat myös suhteellisia.
Minulle kansainvälisyys ei ole henkilökohtaisesti ollut välttämätön itseisarvo ja ainoa päämäärä, vaan kokemani kansainväliset projektit ovat olleet rikastuttavia ja arvokkaita: haastavimpia ja eniten omaa tekemistä avartaneita ja eteenpäin vieneitä hankkeita. Siksi haluankin kansainvälistyä. Ne ovat myös tuoneet kiitettävästi lisää työtä, lisää konkreettisia tanssiaskelia. Cinarsisssa ymmärrän yhä uudelleen, että kansainvälistymisessä asiat syntyvät hitaasti ja että luottamus, henkilökohtainen kontakti on äärimmäisen tärkeää. Sitä myös Cinarsissa haetaan.
Ehdin kertoa viikon kuluessa oman tarinani kymmeniä kertoja ulkomaiselle kollegalleni. Yritän kuunnella, mitä toinen minulle kertoo ja kohdata hänet samalla aaltopituudella. Samalla oma tarinani kehittyy: kuka olen, mitä teen, ja miksi teen mitäkin? Välillä kuuntelen itseäni ulkopuolelta ja ihmettelen sanomaani. Jopa innostun kertoessani jotakin uudella tavalla. Toivon salaa, että tämä uusi tarina olisi itseään toteuttava ja että joku kuulisi sen, kiinnostuisi siitä. Varmaa on, että tanssi on intohimoni ja haluan työskennellä sen parissa monenlaisissa kiinnostavissa tehtävissä. Sitä tunnetta myös Cinars vahvistaa.
Kiitos Tanssin tiedotuskeskus, että otitte minut mukaan. Kokemus saa minut edelleen haukkomaan henkeäni ja kannan sitä varmasti mukanani seuraavat kaksi vuotta, sillä olen jo alkanut säästämään rahaa seuraavaa Cinarsia varten.”
Tunnen itseni välillä planktonin kokoiseksi suuressa Cinars-meressä keskellä yhä suurempia ja suurempia valaskaloja. Toisaalta kumpikin osapuoli meistä tarvitsee toisiaan elinehtona. (päiväkirjamerkintä 15.11.2018 Cinarsissa)
Maria Nurmela
marianurmela.com
