Rakenteet ja toimintamallit pitäisi päivittää vastaamaan kentän todellisuutta

Sonya Lindfors © Janne Mikkilä

Vuonna 2010 julkaistiin tanssin strategia ja visio, joka piti ulottua tähän hetkeen, vuoteen 2020 asti. Silloin strategia otsikoitiin ”Tanssissa on tulevaisuus”. Millaisia ajatuksia herää, kun nyt katsoo kymmenen vuotta sitten asetettuja tavoitteita ja kaavailtuja toimenpiteitä, Sonya Lindfors?

”Maailma on muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana ja niin on myös tanssin kenttä. Kentällä on tapahtunut useita rakenteellisia muutoksia. Tekijöitä on tullut lisää, companeita on lopetettu ja kilpailu on koventunut. Työn saaminen on kaiken kaikkiaan vaikeampaa ja epävarmempaa. Samaan aikaan maailmassa vaikuttavat useat päällekkäiset kriisit, Covid-19, ekokriisi, polarisoituminen, ääriliikkeiden uhka. Ympäröivän maailman muutos on omalta osaltaan vaikuttanut tanssin kentän työskentelytapoihin ja diskurssiin. Työskentelyä on pakko muuttaa ekologisesti ja sosiaalisesti kestävämpään suuntaan”, Lindfors sanoo.

Lindforsin mielestä merkittävin muutos on freelanceriuden valtava kasvu kymmenen vuotta sitten vallinneeseen tilanteeseen nähden. Edellisessä strategiassa puhuttiin yhteisöistä – tanssiryhmistä, companyista, vos-toimijoista – ja parempien toimintaedellytysten ja ansaintamahdollisuuksien luomisesta niille.

”Siihen oli vahvasti kirjoitettu kasvun logiikka”, Lindfors toteaa. ”Kehitys tapahtui ylöspäin portaita, joissa ensin on yhdistys, sitten company – ja mentiin kohti isompia rakenteita ja suurempia näyttämöitä.”

Freelancer tarvitsee tuotantovastuun kantavia alustoja

”Nyt pyrkimykset ja työskentelytavat ovat muuttuneet. Rakenteet ovat vain auttamattomasti jäljessä.”

Erityisesti nuoremman sukupolven tekijöistä yhä useampi haluaa toimia freelancerina organisaatioiden ulkopuolella, tehdä yhteistyötä erilaisissa kollektiiveissa ja konteksteissa. Kasvuhakuisuus ei ole keskeistä eikä halua perustaa vakituista yhteisöä välttämättä ole. Tämä tekee vakituisen tuen piiriin pääsemisen mahdottomaksi.

Sukupolvigap on valtava. Nuorista tekijöistä monikaan ei ymmärrä, miten kentän rahoitusrakenteissa kannattaisi tai pitäisi toimia.

Lindfors on huomannut, että yhteen tanssiryhmään sidottu tekeminen näyttää nuorista vanhaan malliin jämähtäneeltä. Taiteen tekemisen painopiste on siirtynyt produktiokeskeisestä kohti prosessimaista. Tästä syystä hierarkkinen työskentely tai perinteinen companymalli, jossa tehdään vuosittain uusi produktio, ei aina tunnu mielekkäältä tai kestävältä toimintatavalta.

”Sukupolvigap on valtava. Nuorista tekijöistä monikaan ei ymmärrä, miten kentän rahoitusrakenteissa kannattaisi tai pitäisi toimia. Samalla vos-ryhmistä suuri osa edustaa edellisen sukupolven toimintatapoja. Tämä ei herätä nuorten tekijöiden innostusta niitä kohtaan.”

”Taistelu vähistä resursseista  johtaa myös siihen, että sukupolvien välistä solidaarisuutta on vaikea rakentaa. Kaikki ovat kentällä, työkokemuksesta tai -vuosista huolimatta, aivan samassa prekaarissa asemassa. Koskaan ei ole tarpeeksi rahaa, aikaa tai resursseja, eikä urakehitystä oikeastaan ole. Esimerkiksi minä ja entinen opettajani ja pioneeri Ervi Sirén haemme edelleen samoja apurahoja. Tämä tilanne on aivan kestämätön”, Lindfors pohtii.

Miten kasvava määrä vapaan kentän tekijöitä, jotka eivät kuulu virallisiin yhteisöihin, voi sitten toimia ja harjoittaa ammattiaan niin että saisivat siitä jopa elantonsa?

”Tällä hetkellä meiltä puuttuu konkreettisia rakenteita. Me tarvitsemme erikokoisia ja eri profiilin alustoja, jotka ovat joustavia ja mukautuvia, mutta samalla tarpeeksi tukevia. Zodiak on ollut merkittävä alusta tanssitaiteelle, mutta sielläkin käydään läpi muutoksia”, Lindfors vastaa.

”Vos-rakenteita ei ole luotu tuotantotalon tarpeisiin. Tästä syystä esimerkiksi Zodiak on siirtymässä yhä enemmän osatuottajan rooliin, jossa taiteilija joutuu ottamaan päävastuun tuotannosta. Tämä on kasvava trendi. Minua huolestuttaa, että olemme menossa kohti alustataloutta, jossa jokainen taiteilija on yrittäjä, joka tulee keikalle ja laskuttaa tuotanto- tai esitystaloa.”

Lindfors näkee tässä isoja riskejä. ”Tällaisessa tapauksessa alusta, tuotantotalo, ulkoistaa työnantajan vastuut. Tuotantotyön määrä ei vähene, se vain siirtyy enenevässä määrin taiteilijalle palkattomaksi lisätyöksi. TES ei suojaa yrittäjiä, joten erilaiset väärinkäytökset saattavat myös lisääntyä. – Kuka kantaa vastuun ja riskin?”

Lindfors ottaa esimerkiksi oman yhteisönsä UrbanApan, joka työllisti viime vuonna yli sata taiteilijaa eri konteksteista. ”Me näemme millaista apua taiteilijat tarvitsevat ja pyrimme parhaamme mukaan vastaamaan siihen. Taiteilijat ovat uupuneita, kun taiteellisen työn lisäksi pitää tuottaa, markkinoida, verkostoitua, hakea apurahoja ja tuotantopaikkoja. UrbanApa pyrkii keventämään työtaakkaa siten, että nuori tekijä voi keskittyä mahdollisimman paljon taiteelliseen työskentelyyn. Musta on tärkeää kysyä, mitä varten alustat ovat olemassa ja miten ne edesauttavat taiteilijan työskentelyä ja jaksamista.”

Freelance-taiteilijoiden toimeentulo ja turva on ratkaistava

Kun työpaikkoja alalla on vähän ja kilpailu rahoituksesta on kovaa, näyttävät taidealan instituutiotkin epäoikeudenmukaisilta.

”Minusta on paradoksaalista, että tanssin kentän instituutioissa on töissä kaikkia muita paitsi taiteilijoita. On tuottajia, toiminnanjohtajia, yleisötyöntekijöitä, tiedottajia jotka saavat palkkaa ja joilla on pitkäkestoisia sopimuksia, mutta taiteilijalla tällaisia ei ole.”

Lindforsin mielestä instituutioissa tulisi olla työpaikkoja myös taiteilijoille. ”Taiteilijoilla on pitkä koulutus, johon on panostettu, mutta alalla ei ole työpaikkoja. Ei edes Tanssin talossa.”

Millaista tanssin kenttää haluamme luoda? – Sellaistako, jossa on vain nuoria, lihaksikkaita ja lapsettomia, jotka työskentelevät alalla 10 vuotta kunnes luopuvat?

Toimeentulo tanssiammattilaisella on niin epävarmaa, että vain harvalla on mahdollisuus tehdä taidetta pitkäjänteisesti. Kun uramahdollisuuksia ei ole, esimerkiksi perheen elättäminen tanssitaiteilijan tuloilla on haastavaa. Lindfors myöntää, että ilman ansiosidonnaista hänkin olisi jo lopettanut.

”Millaista tanssin kenttää haluamme luoda? – Sellaistako, jossa on vain nuoria, lihaksikkaita ja lapsettomia, jotka työskentelevät alalla 10 vuotta kunnes luopuvat? Vai voisiko olla kenttä, jossa toimisi erilaisista taustoista tulevia ja monessa kohtaa uraa olevia taiteilijoita?” hän kysyy.

”Tällä hetkellä tosi moni tanssin kentällä kokee olevansa yksin, ulkopuolella, uupunut”, kertoo Lindfors. Kentän hyvinvoinnin puutteisiin on vasta alettu herätä.

Kun suhdetta kollegoihin määrittää kilpailu apurahoista, se ei ole omiaan luomaan rakentavaa keskustelua tai yhteisöllisyyttä.

”Pitäisi olla paikkoja, joissa ihmiset kohtaavat ja keskustelevat ilman kilpailuasetelmaa ja joissa jaettaisiin asioita ja saataisiin vertaistukea”, Lindfors ehdottaa. ”Näissä paikoissa ja tilanteissa voisi käydä myös taide- ja kulttuuripoliittista keskustelua – tällä hetkellähän ei ole mitään alustaa sillekään.”

Lindfors uskoo, että yhteisöllisyys ja kollegiaalinen tuki pitäisi tanssitaiteilijat pidempään alalla. ”Jos ihmiset saisivat tukea, apua ja neuvoja, he eivät ehkä lähtisi heti vaihtamaan alaa.”

Viimeistään TE-toimistossa moni kokee jääneensä oman onnensa nojaan ja joutuvansa yksilönä taistelemaan koko ammattikuntaa koskevia väärintulkintoja vastaan. ”TE-toimiston kanssa tarvittaisiin yhteistyötä, jotta siellä ymmärrettäisiin alan erityispiirteet”, Lindfors sanoo.

”Tai oikeastaan paras ja selkein ratkaisu olisi perustulo.”

Koko Suomen kattavaan kaupunginteatteriverkostoon enemmän tanssiohjelmistoa

Kun kotimaassa tanssitaiteilijan työmarkkinat on koettu rajallisiksi, monesti tanssialalla kasvun mahdollisuuksia on haettu viennistä ja muilta toimialoilta – tähän viitattiin myös edellisessä strategiassa.

”Koen, että tähän asti kansainvälinen taiteilijuus on ollut monen päämäärä. Omassa koulutuksessani kansainvälisille markkinoille tähtääminen oli vahva ideologia”, Lindfors kuvailee.

Mutta tämä on muuttunut. Nyt ajatellaan kestävää kehitystä enemmän kuin kasvua. ”Tarvitaan ekologisesti kestävämpää kansainvälisyyttä. Tavoitteena ei ole paljon pistokeikkoja ulkomailla vaan pitkäjänteisempää, pitkäkestoisempaa ja merkityksellisempää työskentelyä – vaikka se sitten tarkoittaisi vähemmän keikkoja.”

Ennen kaikkea Suomen sisällä pitäisi olla enemmän esiintymismahdollisuuksia.

Edellisessä strategiassa esitettiin kotimaisen kiertueverkoston perustamista yhteistyössä teatterikentän kanssa, jotta tanssin valtakunnallinen saatavuus ja yleisöpohja laajenisi. Samalla tanssitaiteilijoiden työ lisääntyisi. Tämä tavoite ei ole toteutunut, vaikka muutamilla hankkeilla pohjaa on koetettu luoda.

”Tuntuu, että yhteistyö tanssin kentän kanssa on teattereissa prioriteettilistan loppupäässä”, Lindfors kokee. ”Tarvitaan painostusta ylhäältä päin, että teatterit ottaisivat lisää tanssia ohjelmistoonsa. Yhteistyö vapaan kentän toimijoiden kanssa voisi olla linkitettynä esimerkiksi rahoitusperusteisiin.”

Monissa kaupunginteattereissa on esimerkiksi eri kokoisia näyttämöitä ja erilaisia tiloja, joiden skaala hyödyttäisi myös tanssituotantoja. Lisäksi voitaisiin soveltaa tilanteen mukaan erilaisia tuotantomalleja: tuotanto olisi teatterin harteilla, osatuotantomalli tekijöiden kanssa tai puhdas tilavuokra. ”Tarvitaan eritasoisia, eri profiilin alustoja, joilla voi nähdä laajasti tanssia ja tekijöitä eri laidoilta tanssikenttää.” Näin palvellaan myös erilaisia katsojia.

”Maailma on muuttumassa silläkin tavalla, että monien tekijöiden mielestä suuren näyttämön tanssiteos tuntuu vanhahtavalta ajatukselta”, pohtii Lindfors.

”Mutta tietty jos tanssitaiteilijat eivät koskaan pääse tekemään isosti, niin sitä ei osaa myöskään haluta. Iso näyttämö on eri instrumentti, ja sisältöjä voi uudistaa vain tekemällä tai kokeilemalla.”

Tällä hetkellä ei juuri ole muuta mahdollisuutta kuin tehdä pienesti.

”Meille tulee kauan odotettu Tanssin talo, joka ei kuitenkaan pysty antamaan tukea tuotannoille. Se ei siis tarjoa paljoakaan mahdollisuuksia nuorelle tekijälle”, Lindfors harmittelee. ”Kukaan tekijä ei pysty maksamaan niitä tilavuokria.”

Moninaisen todellisuuden tulisi näkyä myös näyttämöillä

Sonya Lindfors haluaa nostaa moninaisuuden ja yhdenvertaisuuden parantamisen tulevaisuuden tärkeimpien strategisten kysymysten joukkoon tanssin ja ylipäänsä taiteen kentällä.

Pääkaupunkiseudulla jo 16 % asukkaista puhuu muuta kuin suomea tai muita kansallisia kieliä. Se on lähes joka kuudes kaduntallaajista, veronmaksajista ja potentiaalisista yleisöistä. Näyttämöillä tämä moninaisuus ei vielä juuri näy.

”Sen toteutumiselle on rakenteellisia esteitä, joita pitää purkaa nyt. Parinkymmenen vuoden päästä erilaisista taustoista tulevia ennustetaan olevan jo yli 20 % väestöstä, mutta luvut voivatkin olla paljon korkeampiakin, 20 vuodessa voi tapahtua vaikka mitä”, Lindfors huomauttaa.

”Moninaisuuden pitää näkyä myös näyttämöllä, jotta taide olisi merkityksellistä.”