Se on poliittista – Miten nykytanssi voi tehdä näkyväksi yhteiskunnallista todellisuuttamme?

ARTIKKELIT
Olli Ahlroos, 30.1.2018

Millaisia ovat nykytanssin mahdollisuudet tehdä näkyväksi poliittista todellisuuttamme? Vastaamassa kolme taiteilijaa, joiden viimeaikaiset teokset ovat ottaneet kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin: Tuomo Railo, Sonya Lindfors ja Sanna Kekäläinen. Artikkeli on julkaistu englanniksi Finnish Dance in Focus 2017 -numerossa.

Viime vuosikymmenien aikana nykytanssi on kehittynyt käsitteellisempään suuntaan. Teokset ovat täynnä puhetta ja tekstiä, ja parina viime vuonna se on ollut monissa teoksissa hyvin poliittista. Mutta miten ”mykkä” koreografia voi olla poliittista? Minkälaisilla keinoilla nykytanssi voi vaikuttaa todellisuuteemme? Onko mahdollisesti niin, että nykytanssi tarvitsee puhuttua ja kirjoitettua kieltä ollakseen poliittisesti vaikuttavaa?

Nykytanssin kielellinen käänne on havaittavissa kaikkien haastateltujen tanssitaiteilijoiden taiteellisessa työssä, ja kaikki mainitut teokset ovat täynnä tekstiä.  Nykytanssi voi kuitenkin vaikuttaa sellaisin keinoin, jotka ovat kielen ulottumattomissa – Tuomo Railo kutsuu sitä ”kosketuksen politiikaksi”. Toisaalta nykytanssi onnistuu monia muita taidemuotoja paremmin tuomaan esiin kehon poliittisuutta, kuten Sanna Kekäläinen on teoksissaan tehnyt.

Sonya Lindforsin NOIR? ja Noble Savage ovat poliittisia tanssiteoksia, joissa toiseuden kokemus ja rodullistaminen tuodaan näyttämölle taidekentälläkin piilevien valtarakenteiden paljastamiseksi. Lindforsille taiteen praktiikka tuntuu olevan eksperimentaalista rajankäyntiä aktivismin vaikutuskeinojen kanssa, jolloin taiteen esittämisen kontekstit nousevat korostetusti osaksi taiteen sisältöä.

Tuomo Railo: Omnipotens nyrkit

Tuomo Railo: Omnipotens (2016) © Ilpo Vainionpää

Tuomo Railo – patriarkaalisen systeemin lonkerot

Tanssiteatteri Glims & Glomsin toisen taiteellisen johtajan Tuomo Railon monipuolista uraa nykytanssin parissa on 2010-luvulla leimannut ohjelmallinen kiinnostus ihmisen syvimpiä motiiveja kohtaan. Hänen teostrilogiansa, Arka paikka (2011), Aikojen lopun kvartetto (2013) ja Omnipotens (2016), tutkii ihmistä psykoanalyyttisessä viitekehyksessä.

Kaikkivoipa yliminä

Trilogian viimeinen osa Omnipotens pureutuu kaikkivoipuuden harhaan. Teos on ritualistinen tanssiteos, joka herättää ajattelemaan ihmisen synkimpiä taipumuksia.  Teoksen taustamateriaalina Railo on käyttänyt Åsne Seierstadin romaania Yksi meistä, joka käsittelee vuonna 2011 Norjassa tapahtunutta Utøan tragediaa. Tanssiteoksen rinnalla Railo esittää saman käsikirjoituksen pohjalta sovitettua monologia Anders B (2017). Käsikirjoitus tanssiteokseen ja monologiin on käännetty myös englanniksi.

Freudilaisesta näkökulmasta ei ole sattuma, että juuri Omnipotens on trilogian poliittisin teos. Sitä voi tarkastella tutkielmana yliminästä, Railon sanoja lainatakseni, ”patriarkaalisen systeemin lonkeroista”.

”Pohjoismaissa on ollut nähtävissä vahva populistisen, osaltaan äärioikeistolaisen politiikan esiinnousu. Utøan tragedia oli minulle hämmentävä kokemus siitä, että tällainen kehitys voi kääntyä niin sumeilemattoman väkivaltaiseksi”, Railo kertoo teoksen taustalla vaikuttavasta poliittisesta todellisuudesta.

Poliittinen taiteilija?

Railo ei koe tarvetta profiloitua poliittiseksi taiteilijaksi. Hän ei omasta mielestään luo mitään ”mihin mikään poliittinen instanssi koskaan reagoisi”. Hän kuitenkin näkee poliittisen merkityksensä ”paikan tarjoajana yhteisöllisen kokemuksen ja merkityksen pohdinnalle”.

”Kaikki minkä esille laittaa on jossain suhteessa todellisuuteen ja sitä kautta se on myös poliittista”, Railo huomauttaa. ”Tanssi on taiteenlajina niin monella tavalla ihmisyyttä väistämättä tulkitseva taiteenlaji, että sen esteettisyys ja poliittisuus toteutuvat samaan aikaan. Se, että on jollain tavalla omaääninen, on jo poliittista”.

Tanssin avulla voidaan päästä sellaiseen inhimillisyyden kenttään, joka vaikuttaa kieltä suoremmin – Tuomo Railo

Railo arvioi, että poliittinen tilanne Euroopassa ruokkii taiteilijoiden halua profiloitua poliittisesti. ”Voi myös olla, että yleisön halu ja kyky vastaanottaa kuvauksia kehon poliittisuudesta on herkistynyt.”

Tanssille omimpana vaikutuskeinona Railo pitää jotain, joka sivuuttaa kielen toiminnan. Railo kutsuu sitä kosketuksen politiikaksi. ”Tanssin avulla voidaan päästä sellaiseen inhimillisyyden kenttään, joka vaikuttaa kieltä suoremmin.”

Tanssitraditioiden politiikka

”Tanssitraditioissa on paljon fyysisiä ihanteita, myös aivan käsittämättömiä vinoutumia.” Esimerkkinä tästä Railo mainitsee länsimaisten tanssitraditioiden sukupuolikuvaston. ”Olen itse käynyt monia tällaisia ihannekouluja läpi”, Railo kertoo muun muassa kilpatanssin ja klassisen baletin kautta kulkeneesta tiestään nykytanssin pariin.

Railon mukaan nykytanssiteoksien sukupuoliroolit ovat tasa-arvoisempia. Usein roolit ovat Railosta kuitenkin hyvin miehisiä. Toisaalta kontakti-improvisaation kautta välittynyt kehokuva on Railon mukaan ”sukupuoleton ja joustava, pehmeä, kaikkeen valmis. Senkään sisällä ei ole niin suurta moninaisuutta kuin mitä se yrittää esittää”, Railo huomauttaa.

Railoa kuunnellessa herää kysymys länsimaisen taidetanssitradition kehityskulun luonteesta. Käykö se todella kohti keho- ja ihmiskäsityksiemme vapautumista, niin kuin joskus ajatellaan, vai kulkeeko se yhdestä kehollisuutta rajoittavasta viitekehyksestä toiseen?

Sonya Lindfors: Noir? (2013) © Ernest Protasievics

Sonya Lindfors – paljastaja

”Baletin alkujuurilla Ranskan hovissa yksi kuoron kehystämä henkilö oli keskiössä. Siinä oli poliittinen agenda: vahvistaa olemassa olevaa yhteiskuntajärjestystä, jossa Aurinkokuningas esittää jumalaa.” Näihin Sonya Lindforsin sanoihin kiteytyy mielestäni jotain keskeistä hänen praktiikastaan. ”Me unohdamme, että se on poliittista. Siinä, että keho näyttää ylevältä ja kannatetulta, on poliittinen agenda. Se liittyy meidän ideaaleihimme suhteessa yhteiskuntaan.” Lindforsin mukaan meidän tulisi muistaa, että kaikki valintamme ovat poliittisia – tavalla tai toisella.

Politiikka taidekentällä

Koreografi haluaa olla mukana keskustelussa toisia sortavista valtarakenteista ja siinä, miten maailmasta voisi tehdä tasa-arvoisemman. Sonya Lindforsin Noble Savage (2016) on jo nimeltäänkin poliittinen; se tutkii toiseutta ja rodullistamista.

Noble Savagen, samoin kuin Lindforsin edellisen NOIR?-teoksen kaikki kuusi esiintyjää ovat mustia. Esiintyessään musta keho kantaa historiaa, jossa se on saanut olla näyttämöllä vain ollessaan viihdyttävä valkoiselle katseelle. Lindforsin Noble Savagessa tärkeintä on ”musta näyttämö”, joka pyrkii tekemään valkoisen katseen tietoiseksi itsestään, asettamaan valkoisen ”toisen” asemaan ja sitä kautta purkamaan valkoisuuden hegemoniaa.

Taide ei automaattisesti ole mikään feminismin ja diversiteetin puolestapuhuja – Sonya Lindfors

Teoksen poliittisuus nousee Lindforsin mukaan esiin jo siinä, ketkä ovat lavalla, miltä he näyttävät ja minkälainen heidän taustansa on. Lindfors muistuttaa, että taiteessa sanallisesti ilmaistava teema ei ole taiteen ainoa poliittinen aspekti. Myös teoksen esittämisen konteksti on erottamaton osa teoksen poliittista sisältöä.

”Kaikki työni käsittelee tavalla tai toisella rakenteita ja yksi agendani on laittaa taiteen kenttä katsomaan itseään, paljastaa sen sisäisiä hierarkioita ja lasikattoja ja ravistella taiteen kenttää sisältäpäin.” Lindforsin mukaan taide vahvistaa liian helposti omaa uhripositiotaan ja marginaalisuuden narratiiviaan. Tämä on Lindforsin puheiden perusteella epärehellinen puolustusstrategia. ”Ikään kuin taiteilijoilla olisi jokin taikasauva, jolla he voisivat parantaa tämän maailman, kunhan he saisivat enemmän resursseja”.

”Taide ei automaattisesti ole mikään feminismin ja diversiteetin puolestapuhuja. Ei ole olemassa mitään yleistä eettistä, liberaalia, puhtoista taiteilijaa. Todellisuudessa taidetta tehdään monista eri syistä. Taiteen kentällä on samat ongelmat kuin muualla yhteiskunnassa”, Lindfors muistuttaa. ”Taiteen kenttä on monin tavoin epätasa-arvoinen ja homogeeninen. Meillä on esimerkiksi todella outo sukupuolijakauma, erityisesti tanssin kentällä: ylivoimaisesti suurin osa tanssijoista on naisia mutta taiteelliset johtajat ja muut näkyvät hahmot ovat yleensä miehiä.”

Lindfors paljastaa tämänkin artikkelin lähtökohdista jotain piiloon jäävää. Miksi lähestymme taiteen poliittisuutta haastattelemalla vain rajatulla tavalla poliittisiksi ymmärrettyjä taiteilijoita? ”Poliittisuus ei tarkoita ainoastaan sitä, että haastetaan vallitsevaa järjestystä. Se, että ei haasteta, on myös poliittista.”

Taide ja aktivismi

Tällä hetkellä Sonya Lindfors toimii kansainvälisessä verkostossa, joka pohtii aktivismin ja taiteen vaikutusstrategioita.

”Taide on aktivismia ambivalentimpaa. Aktivismin strategia on se, että yritetään vaikuttaa suoraan johonkin epäkohtaan”, Lindfors arvioi. Taide ja aktivismi kulkevat Lindforsin toiminnassa käsi kädessä. ”Minä teen teoksia mutta myös kirjoitan ja luennoin. Nämä asiat täydentävät toisiaan. Tämä ei tarkoita sitä, että yrittäisin selittää taidettani. Joihinkin asioihin vaan pitää puuttua suoremmin.”

”Eetos taiteellisen praktiikkani takana on antirasistinen ja feministinen”, Lindfors toteaa. Tämänkaltainen arvopohja ohjaa Lindforsia valitsemaan ja kehittämään yksittäisiä teoksia laajempia poliittisia vaikuttamisstrategioita. ”Toisaalta koen, että kaikki mitä teen on koreografiaa ja kaikkea tekemistäni johdattaa vahva eetos ja ideologia.”

Sanna Kekäläinen: Passion (2016) © Lilja Lehmuskallio

Sanna Kekäläinen – ruumiin taide ja politiikka

Koreografi Sanna Kekäläisen esityksiä ei katsota siksi, että ne olisivat välittömästi miellyttäviä tai mukavaa ajanvietettä. Kekäläisen teoksien äärelle mennään niin kuin mennään terapiaan tai tuomioistuimeen: tarkoitus ei ole viihtyä, vaan käydä kohti totuutta.

Poliittisuus

Miten naisen keho on olemassa? on ollut Kekäläisen keskeisimpiä taiteellista työtä eteenpäin vieviä kysymyksiä. ”Siitä asti, kun pääsin kiinni tähän taiteen tekemiseen, yksi lähtökohtani on ollut kehon poliittisuus.”

Kekäläisen uran aikana nykytanssi on kokonaisuudessaan muuttunut käsitteellisemmäksi. Kehitys on laajentanut tanssitaiteen ilmaisumahdollisuuksia, mutta myös mahdollistanut päälle liimattuja teemoja ja aiheita lähes mihin tahansa teokseen. Kekäläisen teoksien erikoislaatu piileekin mielestäni siinä, miten hänen teoksiensa muoto ja sisältö, aihe ja kokemuksellisuus, käsite ja ruumis ovat erottamattomia.

Esimerkiksi Diva Vulva (2015) -teoksen alaotsikko oli Keho kapitalismin symbolina. Häiritsevät kuvat ravistelevat rajoittuneita käsityksiämme vartaloista, sukupuolesta, nautinnosta, vallankäytöstä. Cannesissa ja Meksikossa vieraillut Queer Elegies (2013) kysyi, mikä on nainen ja mikä on mies, ja tutki kuinka kulttuuri muokkaa identiteettiä ja rajaa ihmisen monimuotoisuutta.

Omistautuminen

Kekäläisen pitkä ura taiteen marginaalissa ei ole ollut helppo. Kehittyvän taidemuodon edelläkävijän roolissa kuraa on satanut niskaan. Studien über Hysterie -teoksesta (1991) lähtien aina 2000-luvulle asti Kekäläisen teoksien vastaanotto oli Suomessa hämmentynyttä. Nykyään Sanna Kekäläisen merkitys taiteilijana ymmärretään paremmin, jopa valtamedioissa.

Siinä on minun mielestäni jotain fasistista, että taide lavastetaan hyvän olon tuojaksi – Sanna Kekäläinen

”Kompromissittomuus ei ole intentionaalista”, Kekäläinen selittää. ”Se on tapa olla olemassa. Se on tapa ottaa kantaa tähän maailman menoon. Se on ollut minulle nuoresta lähtien keskeinen asia. Minä haluan sanoa jotain, jakaa jotain. Minä olen nähnyt ja kokenut maailmassa vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta. Siihen olen halunnut puuttua.”

Päivän politiikka

”Koko asia nimeltä ’taide’ ollaan kyseenalaistamassa”, Kekäläinen sanoo. ”Siitä on tulossa kirosana. Meitä uudelleen järjestellään hyvän olon tuottajiksi.” Kekäläinen vaikuttaa aidosti huolestuneelta. ”Siinä on minun mielestäni jotain fasistista, että taide lavastetaan hyvän olon tuojaksi.”

”Kaikki ideologiat yrittävät kesyttää taiteen”, Kekäläinen jatkaa kertoessaan Whorescope-teoksestaan (2017), jonka aihetta hän kuvailee sanoilla ”Art in the Era of Terror and Wellness business”. ”Keskiluokkaisen yhteiskunnan ideologia tiivistyy ajatukseen hyvinvoinnista, joka saadaan hyödykkeiden omaisina palveluina, joista kaikki eksistentiaaliset ulottuvuudet ovat kadonneet. Tällainen ajatus hyvinvoinnista on yhteen sovittamaton tämänhetkisen länsimaisen taidekäsityksen kanssa.”

Nyt jos koska olisi käytävä Kekäläisen mielestä vastarintaan, eikä luovuttaa. ”Olisi tärkeää aueta sille, mitä on tapahtumassa”, Kekäläinen toivoo. ”Nyt pitäisi jaksaa tehdä toista vaihtoehtoa ja mahdollisuutta näkyväksi: uteliaisuutta, suvaitsevuutta ja rakkaudellisuutta.” Kekäläisen mukaan taiteen voima piilee ”hetken oivalluksessa, tunnistamisessa, jakamisessa, siinä, että se ylittää tunteen, ajan, sukupuolen, rodut, kielet. Se on universaalia… kun sen annetaan olla, eikä ruveta käskemään ja tekemään tietynlaista yhteiskuntaa palvelevaa taidetta.”


Artikkeli on julkaistu englanniksi Finnish Dance in Focus -lehdessä elokuussa 2017.