Sieluntilojen hullunherkkä ruumismaalari – Elina Pirinen

ARTIKKELIT
Raisa Rauhamaa, 1.11.2018

Elina Pirisen juuret ovat pienessä kaupungissa aivan Suomen itärajalla. Nyt hänen omaperäinen taiteensa vie koreografia ympäri maailmaa, viimeksi Souliin Etelä-Koreaan. Raisa Rauhamaa haastatteli tanssitaiteilija Elina Piristä Finnish Dance in Focus -lehteen viime keväänä, kun koreografilla oli työn alla nyt Helsingissä nähtävä uusi teos Brume de Mer.

Elina Pirisen uusi teos Brume de Mer sai ensi-iltansa MDT:ssä Tukholmassa elokuussa, ja nyt marraskuussa se nähdään Helsingissä. Se on uusi avaus, kuvaili koreografi teostaan muutama kuukausi ennen ensi-iltaa.

”En voi jatkaa samalla lailla kuin edellisissä töissäni. Samalla olen pohtinut, miten mennä uutta päin luopumatta omasta signatuuristani, omista maneereistani. Olen vuosien aikana löytänyt jotain arvokasta, jota ei pidä hylätä. Taiteen ei tarvitse uudistua vain uudistumisen takia. Se on bisnesmaailmasta kumpuavaa ajattelua, joka tuntuu taiteen syvällisen tekemisen prosessiin liittyen vieraannuttavalta.”

Taiteen ei tarvitse uudistua vain uudistumisen takia.

Teos on viidelle naistanssijalle ja siinä Pirinen tutkii obsessiota, intuitiota, tappamista ja mutisimia, mykkyyttä. ”Siitä tulee paras teokseni, ihana”, sanoo omaperäisyydestään kansainvälistä huomiota saavuttanut nykykoreografi.

Tanssitaiteen maisteri ja koreografi Elina Pirinen on myös monipuolisesti kouluttautunut muusikko. Hän on kotoisin läheltä Venäjän rajaa, Nurmeksen pikkukaupungista Itä-Suomesta.

”Olen kasvanut psykoanalyyttisessä kodissa, äitini on terapeutti ja isä taiteilija. Se on antanut minulle tunteellisen, affektiivisen ajattelun eväitä ja syvällisen käsityksen ihmisistä, eläimistä ja luonnosta.”

Elina opiskeli pääaineensa viulunsoiton ohella klassista musiikkia, kansanlaulua ja pop-jazzlaulua Pohjois-Karjalan musiikkiopistossa ja valmistui Kuopion konservatoriosta vuonna 2000.  Kunnes hän jatkoi tanssin koulutukseen. ”Olen tosi pieneltä paikkakunnalta. Lähdin lapsesta asti taiteen tekemisen polulle ja raivasin oman tieni. Olen ylpeä taustastani.”

Elina Pirinen: Personal symphonic moment © Timo Wright

Piriselle on ollut ominaista valita teostensa musiikilliseksi kehyksiksi suuria klassisia teoksia, kuten Sergei Rahmaninovin ja Dimitri Shostakovitsin sävellyksiä ja sulauttaa niitä omaan feministiseen, psykoabstraktiin liikekieleen ja esitystaiteeseen.

”Psyykkiset asiat luovat arvokkaita sävyjä elämään, joita olen yrittänyt hyödyntää omassa tanssijantaiteessani. En halua jäädä kiinni menneeseen, vaan itsessä tapahtuvat muutokset luovat myös uutta konstruktiota, valuvat joissain muodoissa myös näyttämölle.”

Kansainvälisen läpimurtonsa Elina Pirinen teki teoksellaan Personal symphonic moment vuodelta 2013. Vuonna 2015 teos sai Prix Jardin d’Europe -koreografipalkinnon, joka jaettiin Ligia Lewisin kesken.

Erityistä huomiota herätti teoksen rohkea musiikkivalinta, Shostakovitsin raju ja villi Leningrad Sinfonia. Pirisen mukaan hän löysi taiteilijana itsensä juuri Personal symphonic moment -teoksen myötä. ”Se oli minulle merkittävä avaus. Se oli särkyneen ruumiin tilaan antautumista ja sen läpi tanssimista.”

Teoksesta kirjoitettiin mm. ”He tulkitsevat Leningrad-sinfoniaa kapinoimalla sen arkkitehtuurista muotoa vastaan, mutta samalla esityksessä on samankaltaista anarkiaa kuin itse sinfoniassa. Syvyys on vangitsevien esiintyjien pienissä hetkissä: hauraissa, rivoissa, ekstaattisissa.” (Helsingin Sanomat, 2013)

Pirinen piirtää töissään esiin ihmistä psyykkisenä, runollisena ja ruumiillisena toimijana

”Olen yrittänyt voimakkaasti tuoda nykytanssiin psykoanalyyttista ruumiillisuutta, jossa tekijää, monimuotoista subjektia, ei häivytetä. Teokseni pyrkivät luomaan ruumiillisia tiloja, tunnelmia, tunteita ja siitä käsin syntyvää näyttämödynamiikkaa.”

”Ihmisen ruumis on viritetty täyteen psykoaktiivisia prosesseja ja työni on jollain tavalla yrittää houkutella esiin sellaista ruumiillisuutta, nähdä ihminen kokonaisvaltaisesti.”

Kyse ei ole terapiaprosessien representaatioista, vaan tiukasti Pirisen taiteelliseen muotoon ja kieleen perustuvista koreografioista ja maailmankuvasta.

Angel. © Katri Naukkarinen

Viimeisin teos, Angel (2016), oli sooloteos yhdessä Lumen Valo -lauluyhtyeen kanssa. Pirisen esittämä hahmo liikkui laulajien joukossa kosketellen heitä ja etsien paikkaansa ryhmästä. Taivaallinen acapella-laulu herätti tunteet ja Pirisen herkkä ja oikukas hahmo oli kuin sijaiskeho katsojien piilotajuisille prosesseille.

”Moni halusi kuitenkin nähdä minut milloin enkelinä, milloin hulluna. Se häiritsi hieman, sillä siten katsoja ulkoisti itsensä teoksesta. Ikään kuin se, mitä katsoja todistaa, ei koskettaisikaan nimenomaan häntä itseään, vaan on jotain toista.”

Teoksissa on kyse  piilotajunnan paljastamisesta. Tosin hän ei mielellään käytä tätä freudilaista termiä.

Olen feministisesti suuntautunut, joten puhuisin mieluummin fantasiasta, niistä tunteellisista ja ajattelun kautta syntyvistä fantasioista, joita näyttämön taide pystyy maalaamaan.

Teoksessaan Meadow, meadow, meadow Pirinen toi kollegoidensa kanssa näyttämölle kolme totaalisen eri maailmoista syntyvää kohtausta: herkkää laulua, yleisöä osallistavaa live-art-biletystä jätteiden seassa ja viimeisenä ikuisuuksiin kurottavan klassisen still-kuvan. Kirjoitin siitä: Teos osoittaa kaikessa hulluudessaankin, että elääksemme meidän on välitettävä toisistamme. Tarvitaan vilpitöntä jakamista ja välittämisen tekoja ennen kuin kaikki on ohi. (Teatteri&Tanssi-lehti, 2015)

Jos Pirinen on rohkea näyttämöllä, niin sitä hän on myös näyttämön ulkopuolella. Hän haluaa tuoda nykytanssin ja esitystaiteen nykytrendille, posthumanistiselle suuntaukselle, oman vaihtoehtonsa.

”Taiteen tekemisen trendit muistuttavat turvattomia kiintymyssuhteita. Niihin mukaan lähteminen on yksilölle riepottelevaa. Ne voivat pettää, eikä niihin kannata kiintyä, vaikka ajan henki, tuotantotalot ja rahoittaja sitä mielellään odottaakin. Tanssitaiteen tekijä voi halutessaan etsiä työlleen sopivimman kaanonin omaehtoisesti.”

”Jos kapitalismi pyrkii häivyttämään inhimillistä todellisuutta, niin tanssitaiteen posthumanistisessa suuntauksessa on sukulaisuutta, siinäkin häivytetään ihmisen roolia. Se on ymmärrettävää, koska ihmisen suhde muuhun elolliseen on liian turmeleva. Mutta me tarvitsemme rakentavaa radikaalia mielikuvittelua ja vastuunkantoa. Siihen tarvitsemme ihmistä, jota tulisi tarkastella syvällisemmin yhä edelleen. Kun katson maailman menoa, niin moni voisi hyötyä nykypsykoanalyyttisistä prosesseista, jos ne olisivat vain helpommin tavoitettavissa.”

Opettaessaan taideopiskelijoita hän kehottaa heitä etsimään internetin materiaalien rinnalla myös itseään kontekstina.

”Tai jos haluatte tutustua johonkin ns. itsenne ulkopuoliseen, turvautukaa myös vanhempiin lähteisiin, kuten klassisiin taideteoksiin. Niissä on ikuisuutta, joka voi tuoda lohtua ajan valtavuudesta”, kehottaa Pirinen.

”Ei itseä tarvitse syyllisyyden tunteissa hylätä, ollakseen sensitiivinen ja tasaveroinen. Haluan uskaltaa katsoa maailmaan oman todellisuuskäsitykseni kautta ja asettua empaattisesti toisten tilanteisiin ilman niiden välistä dikotomiaa. Taiteeni ammentaa lähitodellisuudesta, siitä tiedosta ja ymmärryksestä, mitä minä subjektina olen kokenut.”

Elina Pirinen: Brume de Mer © Katri Naukkarinen

Edellisestä teoksesta on kulunut kaksi vuotta. Kolmevuotinen taiteilija-apuraha on suonut uskalluksen jäädä hetkeksi pois jatkuvasti uutta vaativista tuotantoprosesseista. Pirinen on elänyt kirjoittaen, säveltäen, lukien, ilman päämäärää. Antaen asioiden vaikuttaa itseensä.

”En voi palata Shostakovitsin tai Rahmaninovin musiikin kaltaisiin eleisiin nyt. Haluan mennä kohti abstraktion sielua.”

Brume de Merin musiikilliseksi lähtökohdaksi hän on löytänyt modernistisen kokeilijan Victor Suslinin Urkusonaatin no 2.

”Se on villi urkusonaatti, jonka vierailee Ville Kabrellin säveltämän legatollisen ja järisyttävän urkukentän sisällä. Meille meren sumu on volyymellinen sieluntila, jonka kanssa eläminen on ihanaa ja voimaannuttavaa.”

Artikkeli on julkaistu alunperin englanniksi Finnish Dance in Focus -lehdessä, vol. 20, elokuussa 2018.