Tanssijakuvaa haastamassa – Kati Raatikainen pohtii Kvartetto-teoksen herättämiä kysymyksiä inkluusiosta

ARTIKKELIT
Kati Raatikainen, Sanna Kangasluoma, 8.6.2021

Kvartetto on lempeän radikaali kommentti kehitysvammaiseksi määriteltyjen ihmisten oikeudelle olla tanssitaiteen näyttämöllä tanssijoina, yhteiskunnallisina toimijoina, aistivina, haluavina ja kaipaavina ihmisinä. Se esitetään Zodiakissa kesäkuussa livenä ja striiminä ja Tampereen Teatterikesässä elokuussa 2021.

Nainen yksin näyttämöllä

Maria Lahti esiintyy Kvartetossa (koreografia Kati Raatikainen & työryhmä) © Ulla Nikula

Kvartetto sai ensi-iltansa Kokkolan talvitanssit -festivaaleilla helmikuussa 2019. Kirjoituksessaan koreografi Kati Raatikainen kertoo teoksen tekemisestä ja työskentelyn myötä heränneistä ajatuksista. Artikkeli on alun perin ilmestynyt Finnish Dance in Focus -lehdessä 2019-2020 (linkki avautuu pdf-tiedostoon).

Tanssijakuvaa haastamassa

Kvarteton tanssijat ovat 40-50-vuotiaita, eikä kukaan heistä halua tulla kutsutuksi eläkeläiseksi, joka on heidän virallinen yhteiskunnallinen statuksensa. Kun kehitysvammainen tekee työtä, kyse on yleensä tuetusta työllistymisestä, josta saatu palkka ei millään tavalla vastaa keskivertopalkkaa samasta työstä. Yksi projektimme tavoitteista on tehdä työtä tanssitaiteen parissa ja saada siitä palkkaa. Keskeistä työssä on kehollisen herkkyyden taidon ja vuorovaikutuksen harjoittaminen yhdessä toisten kanssa.

Kvarteton ensi-ilta oli helmikuussa 2019 Kokkolassa. Yhteentulemisemme seurauksena syntyi nykyesitys, joka kulkee ihmisen ja esineiden suhteesta kaipaukseen, rakkauteen ja discokimalteen tuikkeeseen.Teoksen työryhmässä oli alunperin neljä tanssijaa, joihin olin tutustunut tanssileireillä useana kesänä. Esityksessä lavalla nähdään kuitenkin ylittämättömien ryhmädynaamisten haasteiden takia vain kolme tanssijaa ja äänisuunnittelija.”

Ihmisten oikeus osallistua kulttuuriin ja taiteeseen kaiken kykyisinä on kulttuurinen oikeus – eikä kuntoutustoimintaa

”Pyrkimykseni on ollut lisätä tanssijoiden itseohjautuvuutta, rohkeutta tehdä omia valintoja liikeimprovisaation kautta suhteessa esitystilaan ja toisiinsa. Oletan, että toimijuuden kokemus on tärkeä osa omanarvon tunteen rakentumista ja nähdyksi tulemisen tunnetta.

Mutta missä kohtaa toiminnallisten mahdollisuuksien laajentaminen kääntyy korjaavaksi ja parantavaksi operaatioksi? Onko eettisesti oikeampaa jättää kunkin oleminen sellaisuuteensa vai onko uuden oppiminen ihmisarvon kannalta keskeinen oikeus? Ja toisaalta, jos esityksen ihmiskuva rakentuu itsenäisyyden normin, yksilöllisen toimivan subjektin varaan, emmekö juuri silloin ylläpidä yhteiskuntarakennetta, jossa muunlainen oleminen on poissuljettu?

Kvartetossa etsimmekin vuorovaikutuksessa esiin tulevaa toimijuutta. Harjoittelimme yhdessä ihmisten ja esineiden kesken liikkumista, koskettamista ja kosketetuksi tulemista, toiseen vaikuttamista ja toisesta vaikuttumista. Esiintyjien monenlaiset tavat hahmottaa aikaa, tilaa ja liikettä sekä esityksen rytmin ylläpitämiseen tarvittu tuki, jossa auttoi lavalla oleva äänisuunnittelija, toivat esiin, miten olemistamme määrittää suhde toisiin ja ympäristöön.

Samalla tuntui eettisesti oikealta tuoda esiintyjät esiin itsenäisinä aikuisina toimijoina, jollaisina heitä ei yhteiskunnassamme useinkaan nähdä. Haasteellista oli olla lähtemättä ajatukseen sellaisesta esityksen ihanteesta, jossa kaikki esiintyjät suhtautuisivat esityskontekstiin samalla tavalla ja muistaisivat täydellisesti lähes tunnin kestävää liike-ja toimintamateriaalia oikeassa järjestyksessä.

Miksi pyrkiä sujuvuuden illuusioon, jos todellisuus välillä on hidasta, katkonaista ja töksähtävää, tylsääkin?

Koreografisesti minulle keskeinen kysymys teoksessa on intensiteetin, sujuvuuden ja ’töksähdyksen’ suhde. Miksi pyrkiä sujuvuuden illuusioon, jos todellisuus välillä on hidasta, katkonaista ja töksähtävää, tylsääkin?

Esiintyjien erityinen tapa hahmottaa ja reagoida maailmaan antaa mahdollisuuden haastaa katsojan vakiintuneita käsityksiä esityksen rytmin sujuvuudesta ja viihdytetyksi tulemisen kaipuusta. Kapitalistisen maailmankuvan elämänrytmi vaatii jatkuvaa liikkeessä olemista. Ns. erityinen elämäntilanne, vamma tai sairastuminen, pakottaa pysähdykseen ja rikkoo tuon pyörteen, jossa käsityksemme todellisuudesta muotoutuu.

Uskon, että jos lähdemme kunnianhimoisesti tekemään saavutettavaa esitystaidetta sen syntyhetkistä esitystilanteisiin ja pyrimme kuulemaan omien visioidemme rinnalla koko työryhmän kiinnostuksen kohteita, olemme pakotettuja luopumaan  rajoittavista käsityksistä, joilla totutusti ja huomaamattamme harjoitamme monitasoista ulossulkemista ja syrjintää.

Inkluusio vaatii taloudellisia ja asenteellisia resursseja, mutta toteutuessaan se lisää jokaisen osallisena olevan mahdollisuutta muuttaa automaattisia ajatus- ja toimintamalleja sekä löytää itsensä etsimästä uusia tapoja olla ihminen muuttuvassa maailmantilassa. ”


Kvarteton työryhmä: Koreografi Kati Raatikainen, tanssijat Maria Lahti, Jarmo Patana, Sanna Tornikoski, äänisuunnittelija Markku Essel, tila-ja valosuunnittelija Milla Martikainen, pukusuunnittelija Roosa Marttiini.