”Tanssikaa jos on varaa!” – Pitkä ura tanssin parissa vaatii joustavuutta niin henkisesti kuin fyysisesti

ARTIKKELIT
Sanna Kangasluoma, 25.3.2020

Tanssitaiteilijan ammatista, urasta, roolista ja työssä jaksamisesta on puhuttu koko Tiedotuskeskuksen 40 toimintavuoden ajan. Ammattiuran keskeisistä haasteista kertoo otsikon sitaatti, joka oli Tanssi-lehden kansitekstinä jo vuonna 1992. Silloin uransa lopettavia haluttiin uudelleenkouluttaa. Nyt retoriikka on muuttunut: Viime syksyn Stretch-tapahtumassa puhuttiin ammatin laajentumisesta. Tällä hetkellä yhä useampi taiteilija on monen eri alan ammattilainen tai alojen välissä, hybriditaiteilija.


Lue lisää

Työintoa on edelleen ollut! – Sanna Rekolan artikkeli kuvaa toiminnan muutosta 40 vuoden aikana ›

Stretch 2019 Turku ›


Tanssin tiedotuskeskus täyttää vuonna 2020 40 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi julkaistut artikkelit tunnistat tästä merkistä:

 

Kuvituskuvaa © Tanssin tiedotuskeskus

1980-luku oli Suomen tanssialan rakenteiden luomisen vuosikymmen: ammatillinen koulutus aloitettiin, tanssitaidetoimikunta perustettiin, Tanssi-lehti syntyi. Ja heti seuraavalla vuosikymmenellä ala koki nopean kasvun: 1990-luvulla tanssitaiteilijoita valmistui huomattavasti lisää ja uusia tanssiryhmiä syntyi.

1980 perustettiin myös Tanssin tiedotuskeskus, jolla oli laaja työsarka: piti parantaa tanssin asemaa yhteiskunnassa ja saada alalle rahoitusta ja arvostusta. Alalla toimivia kannustettiin hankkimaan ammatillinen pätevyys. Tiedotuskeskus osallistui mm. ammatillisen koulutuksen opetussuunnitelman kehittämiseen ja järjesti seminaareja ammattipätevyyden arvioinnista ja arvostamisesta.

Tanssin päivänä 29.4.1986 Tiedotuskeskus marssi Eduskuntatalolle yhdessä tanssijoiden kanssa esittämään vetoomusta tanssin tuen lisäämiseksi ja tanssijoiden eläkeiän alentamiseksi.

Kun tanssiammattilaisten määrä lisääntyi, tuli eteen kysymys siitä, mitä lyhyen aktiiviuran jälkeen tapahtuu. Kansallisbaletissa vakituisten tanssijoiden eläkeikä oli 42–44 vuotta, mutta vapaalla kentällä toimivilla tanssijoilla ei ollut mitään erityisjärjestelyjä. Mitä sitten, kun tanssiminen olisi lopetettava syystä tai toisesta?

Tanssijat uudelleenkoulutukseen, mutta mihin?

1990-luvun alussa Teatterikorkeakoulun täydennyskoulutuskeskuksen tekemä selvitys  kertoi, että yli 60 % ammattitanssijoista lopetti työn 35-vuotiaana tai nuorempana ja noin neljäsosa jatkoi 40-vuotiaaksi. Monesti ajateltiin, että tanssijanuran jälkeen automaattisesti siirryttiin opettajaksi. Muitakin vaihtoehtoja oli: amerikkalaisen tutkimuksen mukaan ammatit voivat olla mitä vain lääketieteestä ja meribiologiasta sosiaalityöhön ja puutarhanhoitoon.

Syitä lopettamiselle eivät olleet ainoastaan ikä, fyysisen suorituskyvyn heikkeneminen ja työtilaisuuksien väheneminen. Vapaissa ryhmissä toimivilla ja freelancereilla epävarmuus ja huoli toimeentulosta saivat tanssijat hakeutumaan toisiin tehtäviin. Selvitys osoitti, että uransa päättyessä tanssijat tarvitsivat tukea ja enemmän tietoa monenlaisista ammatinvaihtoon liittyvistä asioista.

Tanssin tiedotuskeskus otti vastuun aktiiviuransa päättävien tanssijoiden tukipisteestä ja neuvontatyöstä 1990-luvun puolivälissä. Se sopi hyvin tiedotuskeskuksen kehittämissuunnitelmiin. Yhtenä esikuvana oli Amsterdamissa sijainnut Netherlands Dance Institute (NID), jonka toimintamalliin kuului tutkimuksen ja tilastojen kerääminen tanssialalta sekä tiedon levittäminen ja jonka puoleen tanssijat voivat kääntyä myös uudelleenkoulutusta ja ammatinvaihtoa koskevissa asioissa.

Uudelleenkoulutushanketta tuli vetämään VTM Johanna Laakkonen, joka oli jo perehtynyt asiaan tehdessään TeaKin selvitystä ja jonka ura Tiedotuskeskuksessa sitten jatkuikin myöhemmin toiminnanjohtajana vuoteen 2005 asti. Pari–kolme vuotta (1996–1998) kestäneen projektin asiakkaat kokivat rahoitus- ja koulutusneuvonnan, vertaistukiryhmät ja psykologin palvelut tarpeellisiksi, mutta jo ensimmäisen vuoden aikana tuli selväksi, että keskeinen ongelma oli opintojen ja siirtymävaiheen rahoitus.

Projektin tuloksena vuonna 1998 työryhmä antoi opetusministerille esityksen pysyvästä tukijärjestelmästä aktiiviuransa päättäville tanssijoille. Neuvonnan ja tukipalvelujen lisäksi se sisälsi taloudellisen tukijärjestelmän, jonka turvin tanssija voisi hankkia uuden ammatin ja jonka rahoittamiseen tanssijat itse osallistuisivat. Mallina oli Hollannissa ja Englannissa toimiva tanssitaiteilijoiden Resettlement Fund.

Tällä hetkellä myös alalla tapahtuva liikakoulutus ja toisaalta taiteen tekemiselle osoitetut liian pienet varat pakottavat tanssijat vaihtamaan ammattia. – Ehdotus tukijärjestelmästä aktiiviuransa päättäville tanssijoille 1998

Ehdotus ei kuitenkaan mennyt läpi ja tukiprojektin rahoitus päättyi vuonna 1998. Loppuraportissa todetaan: ”Tanssijat ovat pieni ammattiryhmä, mikä on vaikeuttanut rahoituksen järjestämistä. Toisaalta ongelmat ylittävät hallinnolliset rajat: kyse on koulutus-, työvoima-, kulttuuri- ja sosiaalipolitiikasta. Tarvitaan alojen yhteistyötä.”

Tanssitaiteilijan ammatti laajenee ja laajenee

Kun 1990-luvulla puhuttiin tanssiuran päättymisestä tai uudelleenkoulutuksesta, tällä hetkellä ajatellaan ammatin laajentumista, ja elinikäinen oppiminen kuuluu urakehitykseen muillakin aloilla.

Taidekasvatuksen CERADA-tutkimuskeskuksen johtajan Kai Lehikoisen mukaan tässä ajasssa tanssitaiteilijan ammattiuraan vaikuttavat ennen kaikkea laajat, kaikkia aloja koskevat yhteiskunnalliset muutokset ja haasteet: digitalisaatio, globalisaatio, polarisaatio, nuorison syrjäytyminen, väestön ikääntyminen, monikulttuuristuminen, ilmastonmuutos, kestävyyskriisi… Lehikoinen puhui ammattilaisuuden laajentumisesta näiden haasteiden valossa Stretch Turku 2019 -tapahtumassa pitämässään keynote-puheessa Expanding professionalism. Tanssin tiedotuskeskus oli toinen tapahtuman järjestäjistä.

Työ muuttuu ja tanssitaiteilijan ammattitaidoille voi aueta uusia mahdollisuuksia, iästä tai uran vaiheesta riippumatta. Lehikoinen kuvaa uudenlaista ammatti-identiteettiä termillä hybriditaiteilija eli taiteilija, joka toimii yhteiskunnan eri alueilla yhdistellen joustavasti vapaan taiteen ja soveltavan taiteen muotoja. Hybriditaiteilija kysyy – ja tunnistaa –, miten omasta taiteellisesta ja muusta osaamisesta voi olla apua eri ympäristöissä, organisaatioissa, tieteessä, teknologiassa. Miten oma ammattitaito voi tuottaa ”arvonlisäystä” myös muualla kuin taiteessa.

Hybriditaiteilijuus herätti kiivasta keskustelua sekä Turun tapahtumassa että myöhemmin. UrbanApa-yhteisön blogissa helmikuun lopulla Taru-Meri Koski pohti, jakaako arvomaailma taiteilijat suorastaan kahteen eri ammattikuntaan. Jos tanssin ammattilaisuus laajentuu vain soveltavan taiteen, taiteellisen yrittämisen, luovuustutkimuksen, innovaatiokonsultoinnin ja yhteisötaiteen konteksteihin, se kertoo hänen mielestään puutteista taiteellisen työn merkityksien artikuloimisessa ja itsearvostuksen puutteesta kentän sisällä. Tällöin arvoa ja arvostusta työlle haetaan sovittamalla taiteelle ominainen luova ajattelu suoraan tieteen ja innovaatiotalouden sanastoihin ja agendoihin.

Kosken mukaan toinen vaihtoehto on taiteilijuuden kehittäminen, taiteellisen ajattelun prosessien syventäminen ja kirkastaminen, yhteistyö ja vuorovaikutus taiteilijoiden välillä.  Tämä taas vaatisi kestävämpiä työskentelymahdollisuuksia erityisesti freelancetaiteilijoille, projektiluonteisen työn rinnalle, sillä tällä hetkellä pitkäjänteiseen taiteelliseen työskentelyyn keskittyminen on mahdollista vain ani harvoille ammattilaisille.

Joustava ammatti-identiteetti auttaa

Toki tanssitaiteilijat ovat ansainneet elantonsa jo pitkään pieninä puroina useista eri lähteistä, ja tulevaisuudessa yhä kasvavassa määrin. Taiteilijuus 2000-luvulla ei enää tarkoita vain taideteosten tekemistä – sikäli kun se nyt koskaan on vain sitä tarkoittanut. Turun keynote-puheessaan Kai Lehikoinen kuvaili tämän hetken taiteilijan työn olevan sitä, että luo taiteellisia prosesseja, jotka tuottavat merkityksiä ja sitouttavat ihmiset mukaan. Se voi tapahtua viihteen, koulutuksen, kasvatuksen tai esitysten kontekstissa.

Lehikoinen huomautti, että enää ei ole yhtenäistä, eheää identiteettinarratiivia, jossa ollaan vain joko vapaa taiteilija tai jotain muuta. Nyt tarina on kompleksinen, polveileva ja joustava.

Tätä artikkelia kirjoittaessani ilmestyi tanssi- ja sirkusalan ammattiliiton Liitos-lehti 1/2020, jossa vastavalmistuneet pohtivat ammattilaisuuteen siirtymistään. Kaikki heistä puhuvat opettamisesta toimeentulokeinona ja tuskailusta apurahojen hakemisessa, eikä yksikään mainitse soveltavaa taidetta, organisaatioita, luovuustutkimusta… tai meribiologiaa tai puutarhanhoitoa niin kuin 1990-luvun selvityksissä. Toinen vaihtoehto nuorten pohdinnoissa on hankkia niin sanottu tavallinen työ ja tehdä taidetta siinä sivussa.

Hetkinen, nythän pitäisi olla paljon enemmän mahdollisuuksia kuin 30 vuotta sitten! Mutta ovatko asenteet tai käytännöt sittenkään muuttuneet kovin paljon? Missä ovat ne kaikkien huulilla olevat isot yhteiskunnalliset trendit, digitalisaatio, keinoäly,  matalat organisaatiot, ammattirajojen rikkominen, osaamisen ristipölytys… Vaikuttavatko työn ja yhteiskunnan muutokset tanssiammatteihin viiveellä?

Yhä moni lopettaa nelikymppisenä

Periaatteessa tanssitaiteilijan ammattiuraa olisi nykynäkemysten valossa mahdollista jatkaa yleiseen eläkeikään asti. Silti moni lopettaa nelikymppisenä – ihan niin kuin ennenkin. 2000-luvun alun vahvoista tekijöistä aika monet ovat panneet pillit pussiin.

”Minun näkökulmastani tällä hetkellä tuo lopettamisikä on enemmän kiinni rahasta kuin muusta. Näihin pätkätöihin ja huonoon toimeentuloon ja ilmaiseen tekemiseen yksinkertaisesti väsyy ja perhettä on vaikea elättää pelkällä taiteen palolla”, lataa Veera Lamberg, tanssitaiteilija ja Suomen tanssi- ja sirkustaiteilijat ry:n puheenjohtaja.

”Tällä hetkellä valmistuvien on vaikeampaa saada rahoitusta omalle ryhmälle kuin vaikkapa 1990-luvulla. Ura jää lyhyeksi, jos tukirakenteita ei ole”, hän jatkaa.

Yli 30 vuotta alalla ollut tanssitaiteilija Alpo Aaltokoski on nähnyt tanssijoiden väsymisen ja uran hiipumisen 40 ikävuoden korvilla.

”Kyse ei ole fyysisestä väsymisestä, nykyisessä tanssimaisemassa viisikymppiset ja kuusikymppiset pärjäisivät hyvin”, hän huomauttaa. ”Uralta pois siirtymiseen vaikuttaa se, ettei jaksa apuraharumbaa ja pätkähommaa. Motivaatio omalle treenamiselle laskee, jos on vain muutama juttu vuodessa.”

Hänen mielestään nuorten ohella olisi syytä kantaa huolta myös ikääntyvistä taiteilijoista, muuten tulevien ikäluokkien uranäkymät ovat kovin näköalattomia.

”Nuoria tulee koko ajan alalle lisää, mutta samalla toinenkin pää, vanhempien koulutettujen tanssijoiden joukko kasvaa entisestään”, hän huomauttaa.

”Rahoitusta ja ohjelmistohakuja suunnataan usein nuorille, kolmekymppisille tai alle. On hyvä että autetaan nuoria uransa alussa, mutta enpä muista koskaan nähneeni mitään tuotantotukea, joka olisi suunnattu erityisesti vanhemmille tanssijoille. Tuotantoalustat voisivat ottaa tämän huomioon.”

”Vanhempi tai keski-ikäisempi yleisö menetetään, jos he kokevat, että nykytanssiteokset käsittelevät vain nuoria kiinnostavia aiheita.” Tämän Aaltokoski on huomannut esimerkiksi johtamallaan Pyhäjärven Täydenkuun tanssit -festivaalilla.

Mikä sitten uria pidentäisi?

Tanssijoilla on tällä hetkellä paremmat valmiudet ja perustutkinnot kuin Tiedotuskeskuksen alkuaikoina 1980- ja 90-luvuilla. Ehkä myös paremmin tunnistetaan, millaista osaamista kullakin on.

Veera Lamberg näkee paljon positiivista siinä miten tanssitaiteilijuus käsitetään tällä hetkellä. ”Esimerkiksi se, että soveltavasta taiteesta puhutaan nykyään paljon, on auttanut ymmärtämään tanssitaiteilijan ammattitaidon laajasti.”

”Mielestäni aika on nyt sellainen, että voit tehdä monenlaisia asioita, ja sinut voidaan silti ottaa taiteilijana vakavasti”, Lamberg lisää.

Vastakkainasettelu taiteen autonomian ja välineellisen käytön välillä on ilmeisesti lieventynyt.

Taiteilijan laajentunut toimintakenttä on pyritty tuomaan myös tanssitaiteen maisteriohjelmaan teatterikorkeakoulussa. Kirsi Monnin ja Kirsi Törmin toimittama Yhteisö ja taide -julkaisu (2019) antaa puheenvuoron lukuisille taiteilijoille, jotka avaavat taiteellisen prosessin soveltamista erilaisissa sosiaalisissa ja yhteiskunnallisissa viitekehyksissä.

Taideyliopistossa on myös jatkokoulutettu taiteilijoita soveltavan ja osallistavan taiteen asiantuntijoiksi. Keväällä 2020 päättyvän erikoistumiskoulutuksen tavoitteena on ollut valmentaa taiteilijoita ”uutta luovien taidesisältöisten palvelukonseptien kehittämiseen erilaisissa toimintaympäristöissa, yhteisöissä ja organisaatioissa”.

Veera Lamberg näkee, että sanaston lainaaminen luovasta taloudesta ja innovaatiopolitiikasta taiteen käyttöön tuo esiin mahdollisuuksia. ”Yrittäjyyspuhe koetaan usein uhkaksi taiteelle, mutta pidän silti hyvänä, että taiteilijan potentiaalia osana yhteiskuntaa tarkastellaan nykyään melko ennakkoluulottomasti. Niiden termien avulla moni mieltää helpommin, mitä kaikkea tanssitaiteilija voi tehdä.”

”Ei se ole välttämättä itsemme ja taiteellisten arvojen myymistä. Me vain menemme alueelle, jossa meitä ei ole aikaisemmin nähty – ja se voi tehdä meistä vahvempia tekijöitä.”

Veera Lamberg toivoo itse voivansa jäädä eläkkeelle tanssitaiteilijan ammatista ihan tavallisessa eläkeiässä, 67-vuotiaana. Mikä sitä edesauttaisi?

”Haluaisin nähdä vanhempia ihmisiä näyttämöllä tekemässä aidosti tanssijan työtä. Parasta olisi jos teoksissa olisi eri ikäisiä.”

Sanna Kangasluoma 25.3.2020


Kirjoittaja on Tanssin tiedotuskeskuksen viestintäpäällikkö. Juttu on osa tiedotuskeskuksen 40-vuotisartikkelien sarjaa, joka peilaa Tiedotuskeskuksen toiminnan kautta kotimaan tanssialan historiaa nykypäivän trendeihin ja tarpeisiin sekä siihen, miltä tulevaisuus näiden valossa näyttäytyy.

Artikkelissa käytetyt lähteet, joita ei ole saatavissa sähköisessä muodossa:
Laakkonen, Johanna. 1993. Selvitys tanssijoiden aktiiviuran päättymisestä ja uudelleenkoulutuksen mahdollisuuksista. Helsinki: Teatterikorkeakoulu.
Laakkonen, Johanna & työryhmä. 1998. Esitys tukijärjestelmästä aktiiviuransa päättäville tanssijoille. Helsinki: Tanssin tiedotuskeskus.
Laakkonen, Johanna & Isto, Raili. 1999. Tukiprojekti aktiiviuransa päättäville tanssijoille: Ray:n rahoittaman pilottivaiheen (1997–1999) loppuraportti. Helsinki: Tanssin tiedotuskeskus.