Tanssitaiteilijain ammattiliiton historia on kuin jännityskertomus

ARTIKKELIT
Sanna Kangasluoma, 16.10.2017

Suomen tanssi- ja sirkustaiteilijoiden 80-vuotisjuhlanäyttely Siivet kantapäissä kertoo suomalaisen tanssiammatin tarinaa. Tanssiala tuskin olisi nykyisen kaltainen ilman liiton ja monen sukupolven tanssijoiden yhteistyötä. Näyttely on esillä Teatterimuseossa.

Näyttelyn kuraattori, tutkija Aino Kukkonen perehtyi näyttelyä varten Suomen tanssi- ja sirkustaiteilijat ry:n eli STST:n ja sen edeltäjän, Suomen Tanssitaiteilijain Liiton materiaaleihin ja kävi läpi yli 1 500 kuvaa, jotka liitto, Tanssin Tiedotuskeskus ja yksityishenkilöt ovat lahjoittaneet Teatterimuseon arkistoon.

”Hallituksen pöytäkirjojen lukeminen oli kuin jännityskertomuksen seuraamista”, Aino Kukkonen kuvailee. ”Sota-aikana pöytäkirjat olivat satunnaisia ja raapustettu kaikenlaisiin lippulappusiin.”

”Vuonna 1937, kun liitto perustettiin, rahaa ei ollut. Ballerinat kävivät pyytämässä lahjoituksia tanssitaiteen tukijoilta, jotka saattoivat liittyä kannattaviksi jäseniksi. Ensimmäinen liiton oma näytös pidettiin 1938 Kansallisteatterissa, ja lippujen hinta oli sama kuin teatterin ensi-illoissa – yleisöön kutsuttiin eturivin poliitikkoja ja teatterinjohtajia.”

Pöytäkirjoista kävi ilmi, että liitto sopi vuonna 1939 olympiakomitean kanssa tanssiohjelmasta Helsingin olympialaisiin, jotka oli määrä pitää 1940.

Toisin kävi.

”Marraskuun 8. päivänä 1939 tanssiohjelmaa pyydettiinkin järjestämään reserviläisille”, kertoo Kukkonen.

Toinen maailmansota oli alkanut ja olympialaiset peruttiin. Tanssijoita joutui myös rintamalle.

Mutta taiteen ja kulttuurin hyvinvointivaikutuksetkin tunnettiin jo. Osa tanssitaiteilijoista oli mukana viihdytysjoukoissa jatkosodan aikaan. Solidaarisuutta ammattikunnan kesken löytyi: Sodan loputtua rintamalla palvelleille tanssijoille päätettiin maksaa isompi palkkio liiton näytöksessä esiintymisestä.

Solistitanssijatar Eva Hemming ja balettimestari Alexander Saxelin Oopperan baletista rintamakiertueella Uhtuan suunnalla 1943. Kuva: P.J. Bögelund O/Y / Teatterimuseon arkisto

Pöytäkirjoista Aino Kukkonen löysi mielenkiintoisia tarinoita siitä, millaista oli yrittää olla tanssitaiteen ammattilainen sodanjälkeisessä Suomessa. Esiintymismatkoja ulkomaille ei ollut ihan helppo järjestää.

Klaus Salinin kunniamaininta
Kööpenhaminan kilpailussa 1947
on esillä Teatterimuseossa.

”Vuonna 1947 liitto oli lähettämässä suomalaisia tanssijoita koreografiakilpailuun Kööpenhaminaan, mutta sodan jälkeen valuuttaa oli vaikea saada. Balettitanssijatar Lucia Nifontovan piti vedota Suomen Pankin johtokunnassa toimineeseen Urho Kekkoseen ennen kuin tanssijoille myönnettiin 4 000 Tanskan kruunua ja oikeus ostaa meno- ja paluulippu Ruotsin kautta, Suomen rahassa.”

Se kannatti, suomalaiset saivat kilpailussa monia palkintoja.

Liiton hakemus Suomen teatterijärjestöjen keskusliiton jäseneksi hylättiin vielä 1950-luvulla sillä perusteella, että ”tanssitaide on näyttämötaiteelle sangen kaukainen ala”. Tanssitaiteilijoita pidettiin lähinnä harrastajina.

”Silloin kuitenkin suomalaisen tanssitaiteen pioneerit, esimerkiksi Toivo Niskanen, alkoivat tulla eläkeikään ja liitto auttoi heitä eläkeanomuksissa Opetusministeriön suuntaan. Lisäksi liitto yritti ajaa edes yhtä valtion taiteilija-apurahaa tanssille joka vuosi”, Kukkonen kertoo.

”Ja 1950-luvun lopussa jo lakkoiltiin yhdessä rintamassa Näyttelijäliiton kanssa minimipalkkioiden aikaansaamiseksi televisioon.”

Seuraavalla vuosikymmenellä keskityttiin koulutus- ja ammattilaisuusasioihin. Liitto ajoi ammatillista tanssikoulutusta Suomeen. Vuosina 1969–1971 järjestettiin liiton omat ammattitanssijakurssit, muutahan ei vieläkään ollut oopperan balettikoulun ohella.

”1960-luvulla liitto järjesti koulutusta ja kursseja, joiden opettajina oli myös ulkomaisia opettajia. Liitto oli ammattilaisuuden portinvartija. Jäseneksi päästäkseen piti antaa tanssi- tai opetusnäyte”, selittää Aino Kukkonen.

Sitten 1970-luvulla mappien paksuus kasvaa selvästi, Kukkonen huomasi.

”Pidettiin hirveästi kokouksia, oli valiokuntia ja työryhmiä. Aikakauden ”politisoituminen” koski myös tanssialaa.”

”Pöytäkirjat kertovat, että välillä pohdittiin myös sisällöllisiä kysymyksiä: Mitä on tanssiteatteri?”

Tanssitaiteilija Pirjo Viitanen, joka toimi puheenjohtajana 1973–1974, kuvailee kauttaan ”hirveän kiehunnan ja valtataistelujen” ajaksi. Kansallisoopperan tanssijoiden oli vaikea hyväksyä, että ammattilainen voi olla oopperan ulkopuolellakin, hän kertoo Veera Lambergin haastattelussa, joka julkaistiin STST:n LiitoS-lehdessä 3/2017.

”Se oli hirveän dramaattinen tapahtuma, kun oopperalaiset löivät jäsenkirjansa pöytään.”

”Kun sanoin, etten tanssi oopperassa vaan olen modernisti, niin melkein sääntö oli, että sitten oletettiin, että olen paljon halvempi, melkein kuin joku kapakkatanssija”, Pirjo Viitanen muistelee.

Tanssitaiteilijan ammatin legitimoimiseksi Suomessa tarvittiin ainakin neljäkymmentä vuotta järjestötoimintaa.

1980-luvulla osoitettiin mieltä ”Tanssitalon” puolesta

Varmaankin kuohunnan ja reippaan toiminnan tuloksena sitten 1980-luvulla alkoi tapahtua paljon. Tanssitaiteen alalle luotiin rakenteet ja perustat: Tanssin tiedotuskeskus ja Tanssi-lehti syntyivät, Tanssitaiteen korkeakouluopetus ja valtion tanssitaidetoimikunta perustettiin.

Vuosina 1976–1985 puheenjohtajana toiminut liiton kunniajäsen Doris Laine kiteyttää LiitoS-lehdessä itse kautensa näin: ”Tanssin asema parani. Oli todella tärkeää, että mentiin yli lajirajojen. Ettei ollut vain balettilaiset ja lättäjalat –  se oli senaikainen nimitys – vaan että kaikki tanssin muodot tekivät yhteistyötä.”

Mielenosoitus Kansainvälisenä tanssin päivänä 29.4.1986. Kuvaaja tuntematon / Teatterimuseon arkisto.

Myös tanssin oma talo oli liiton yhtenä tavoitteena jo kolmekymmentä vuotta sitten. Vuonna 1986 järjestettiin mielenosoitus asian puolesta kansainvälisenä tanssin päivänä. Timo Sokuran puheenjohtajuuskaudella 1990-luvulla tanssin talosta tehtiin jopa rakennuspiirustukset.

Kun tanssitaiteilijoista suurin osa työskenteli jo 1990-luvulla epävarmalla vapaalla kentällä, yhteistyön lisäämistä freelance-kentän ja suurten taidelaitosten välillä peräänkuulutettiin jäsenlehdessä jo 20 vuotta sitten.

Mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sitä vahvemmalla pohjalla tanssitaide on: Ammattiliiton lisäksi sen asemaa tukevat ja sen puolesta puhuvat monet muutkin tanssialan organisaatiot ja rakenteet, joita on vuosikymmenten työllä saatu aikaan. Julkista rahoitusta tanssille, tanssin tutkimusta tai korkeakoulutusta, työehtosopimuksia tai minimipalkkoja tuskin kuitenkaan olisi ilman tanssitaiteilijoiden järjestäytymistä.

Teatterimuseon Siivet kantapäissä -näyttelyssä tarinaa kerrotaan valokuvien, esineiden ja esiintymispukujen kautta. Muutokset tanssijan ammatissa, koko kentässä ja tanssin estetiikassa tulevat esiin kuvamateriaalissa, jota on Maggie Gripenbergistä Sonya Lindforsiin ja Race Horse Companyyn.

Esillä on myös pukuja ja asusteita Teatterimuseon kokoelmista. Tanssitaiteen dokumentointi, kokoelmat ja tallenteet kuuluvat Teatterimuseon toimintaan.

Näyttely on avoinna Teatterimuseossa 7.1.2018 asti.