Teemu Mäki: Miten tanssia ilmastonmuutosta vastaan?

ARTIKKELIT
Teemu Mäki, 15.9.2020

Uudessa Finnish Dance in Focus -lehdessä Teemu Mäki kirjoittaa taiteen ympäristövaikutuksista ja esittää erilaisia toimia niiden vähentämiseksi. Artikkeli on julkaistu alunperin englanniksi.

nainen ylösalaisin ja takana koivu

Teemu Mäki: Sinusta tulee koivu © Jonatan Sundström

 

Uusi musiikki […] on imaissut itseensä maailman koko pimeyden ja syyllisyyden. Sen koko ilo on tietoa ilottomuudesta; se on kaunista, koska se kieltäytyy esittämästä kaunista. – Theodor Adorno (1949)

 

Taiteen ympäristövaikutukset

Mikä on nykytanssiesityksen hiilijalanjälki ja muut ympäristövaikutukset? Paljonko ne ovat per esiintyjä tai per katsoja? Ovatko ne suuremmat kuin runoilijan, taidemaalarin tai elokuvantekijän työn ympäristöhaitat? Jos kaikki tavara- ja palvelutuotanto laitetaan niiden ympäristövaikutusten koon mukaiseen riviin, niin missä kohdin siinä rivissä pönöttää nykytanssiesitys?

Tanssija tai runoilija ei periaatteessa tarvitse työhönsä muuta kuin toimivan kehon tai raihnaisen läppärin, mutta miten on käytännössä? Mikä on runokirjan painamisen ja kirjakauppalevityksen ympäristövaikutus? Tanssiesityksen tekeminen saattaa kuluttaa vähemmän luonnonvaroja kuin televisiosarjan tekeminen, mutta jos esityksen yleisömäärä jää tuhannesosaan sarjan saavuttamasta, niin pitääkö esitystaiteilijan katua ammatinvalintaansa?

Taiteen tekemisen, esittämisen ja levittämisen suorat ympäristövaikutukset voivat olla suuria missä tahansa taidelajissa. Fonsi & Daddy Yankeen Despacito oli vuonna 2017 kaikkien aikojen eniten striimattu pop-kappale. Immateriaaliset teokset ja niiden nettilevitys ovat ympäristöystävällisen maineessa, mutta Despaciton 4,6 miljardia striimausta kulutti puolessa vuodessa yhtä paljon sähköä kuin viisi köyhää afrikkalaista valtiota kuluttaa vuodessa (Tšad, Guinea-Bissau, Somalia, Sierra Leone ja Keski-Afrikan Tasavalta).

Monet taiteilijat murehtivat myös teostensa sisällön merkitystä ja mielekkyyttä ilmastonmuutoksen ja muiden suurten uhkien varjossa. Jos tekee abstraktin tai kovin moniselitteisen – siis runollisen – teoksen, niin syyllistyykö sijaistoimintaan tai eskapismiin? Onko taiteilijan velvollisuus tehdä nyt pelkästään ”hätätilataidetta”, joka käsittelee ihmiskunnan akuuteimpia ongelmia? Filosofi Theodor Adorno lausahti vuonna 1949:

On barbaarista kirjoittaa runoja Auschwitzin jälkeen.

Pitäisikö nyt vastaavasti sanoa: ”On häpeällistä tehdä tanssitaidetta Kuudennen joukkosukupuuton aikana.”

Vuosia myöhemmin Adorno harmitteli, että hänen sanomansa oli ymmärretty väärin. Adorno tarkoitti alun perinkin vain, että holokaustin jälkeen ei voi kirjoittaa samanlaisia runoja kuin sitä ennen. Sama pätee nykyhetkeen. Ilmastonmuutos ja kuudes joukkosukupuutto ovat taiteen keskeisiä aiheita ja vaikuttavat myös kaikkiin muihin aiheisiin.

Taiteella on myös epäsuoria ympäristövaikutuksia. En tarkoita niitä, jotka syntyvät, kun yleisö tulee autollaan teatterille tai joku sytyttää lampun lukeakseen kirjaa — nekin kuuluvat mielestäni suorien ympäristövaikutusten joukkoon. Tarkoitan sitä, miten taidekokemus vaikuttaa ympäristöön, ihmisten kautta. Taide voi muuttaa ihmisten maailmankuvaa, kokemusmaailmaa, arvoja — ja sitä kautta myös ihmisten käytöstä. Nämä taiteen epäsuorat vaikutukset ympäristöön voivat olla paljon isommat kuin sen suorat vaikutukset — Despacito-esimerkistä huolimatta.

Taideteoksen ympäristövaikutuksia ei ole järkevää arvioida samalla tavalla kuin vaikkapa puutarhakalusteiden ympäristövaikutuksia, sillä taideteokset eivät ole käyttäjälleen vain neutraali levähdyspaikka tai hengailualusta, vaan tapa kohdata kaikkein tärkeimmät kysymykset mahdollisimman aktiivisesti, rehellisesti ja kokonaisvaltaisesti. Ainakin niiden pitäisi olla.

Mitä tehdä?

A) Vähennä taiteesi suoria ympäristövaikutuksia. Käytä ekosähköä, puvusta ja lavasta kierrätysmateriaaleilla, äläkä lennä, kun viet esitystäsi festareille… Käytä ympäristöasiantuntijan apua. Hän saattaa sanoa: ”Hyvä että teatterinne siirtyi käyttämään kierrätyspaperista tehtyä vessapaperia ja että käsiohjelmatkin on painettu kierrätyspaperille, mutta jos todellista muutosta haluatte, teidän pitää muuttaa ravintolanne vegaaniravintolaksi.”

Nämä toimet eivät kuitenkaan riitä. Vaikka teatteri onnistuisi nollaamaan suorat ympäristöhaittansa ja pääsisi jopa plussan puolelle istuttamalla pihansa täyteen puita ja puskia, teatteri on silti haitallinen, jos siellä esitetään teoksia, jotka vahvistavat sitä ihmiskuvaa ja elämäntapaa, joka globaaliin ekokatastrofiin on johtanut.

B) Ota kantaa myös ei-taiteellisesti. Laita teatterin julkisivuun tekstilakana ja pääsylipun loppuun lisäys, joissa lukee: ”Me vaadimme: LENTOLIIKENTEEN VEROHELPOTUKSET POIS! TILALLE LENTOLIIKENTEEN YMPÄRISTÖVAIKUTUSTEN MUKAINEN HAITTAVERO!

C) Muuta maailmaa taiteellasi. Paljasta epäkohtia ja etsi ratkaisuja. Ehdota uusia arvoja, uusia elämisen tapoja ja onnellisuuden muotoja.

On tärkeää myös taiteen keinoin vaatia fossiilisten polttoaineiden käytön pikaista lopettamista, mutta vielä tärkeämpää on tehdä taidetta, joka etsii vaihtoehtoja sille ihmiskuvalle ja olemisen tavalle, joka on johtanut naurettavaan tilanteeseen, jossa ihminen tietää tuhoavansa ympäristönsä ja itsensä, mutta ei osaa muuttua, koska talouskasvupakko ei anna myöten, koska markkinoita ei saa häiritä eikä bruttokansantuotetta vaarantaa, koska suurtyöttömyys uhkaa, koska ei uskalla luopua saavuttamistaan mukavuuksista, koska ei mielestään voi jarruttaa, elleivät kaikki muutkin jarruta samalla hetkellä, …

Jotkut taiteilijat kehittävät osallistavia menetelmiä muuttaakseen ihmisen suhdetta ei-inhimilliseen. He luovat vaihtoehtoa sille luontosuhteelle, jossa ihminen on käyttäjä ja kaikki muu vain resursseja. Esitystaideryhmä Toisissa tiloissa kertoo metodistaan: ”Toimintamme ytimenä ovat kollektiiviset ruumiilliset harjoitteet, joiden avulla päästään kosketuksiin ihmisille vieraiden olemis- ja kokemusmuotojen kanssa, eli vierailemaan ’toisissa tiloissa.”

Samantyyppiseen suoruuteen olen itse pyrkinyt esimerkiksi teoksissani Sinusta tulee koivu (2017) ja Jouluevankeliumi (2018). Edellinen sisältää luento-osuuksia ja jälkimmäisen kestosta kolmasosa on poliitikkojen, teologin ja taloustieteilijän haastatteluja. Ensin mainitussa esiintyjät luennoivat yleisölle tähän tapaan:

Meitä on nyt kaksi kertaa enemmän kuin 50 vuotta sitten. Myös lihakarjan määrä on tänä aikana kasvanut, samaa tahtia ihmispopulaation kanssa. Useimmat muut eläinpopulaatiot ovat tänä aikana kuitenkin surkastuneet ja monet kuolleet sukupuuttoon. Kato on ollut niin nopea, että villieläinpopulaatiot ovat 50 vuodessa kutistuneet puoleen. Luonto on siis jo nyt puoleksi tyhjä.

Miten meistä on tullut näin tehokkaita tappajia?

Tämäntyyppinen ilmaisu voi tuntua typerältä, jos on tottunut ajattelemaan, että suoraan puhuminen on taiteessa automaattisesti ”epätaiteellista” ja tylsää. Ilmastonmuutos ja muut suuret uhat ovat kuitenkin muuttaneet taiteilijoiden asennetta. Monet taiteilijat tekevät nykyään teoksia, joissa ei ole ollenkaan moniselitteisyyttä. ”Taide on vain aktivismin erityisen luova muoto”, jotkut opiskelijoistani sanovat. Sisällön ilmeisyys ei heitä haittaa, jos muoto on yllättävä.

Poliittisesti aktiivisista taiteilijoista kuitenkin vain osa haluaa keskittyä puhtaaseen taide-aktivismiin. Mitä muut voivat tehdä? Itse yritän tehdä teoksia, joissa on sekä suoran poliittista matskua että moniselitteistä, sanallistamista pakenevaa matskua — ja niiden välissä haastava katkos, joka parhaimmillaan avaa uusia näkökulmia.

On kolmaskin tie. Jotkut tekevät abstraktin oloisia teoksia, joissa ei ole mitään ilmeistä viittausta poliittisiin kysymyksiin, mutta väittävät silti käsittelevänsä niissä ilmastonmuutosta tai muita suuria yhteiskunnallisia aiheita epäsuorasti. Onko se mahdollista? Adorno laittoi toivonsa atonaaliseen musiikkiin. Hän sanoi tonaalisen musiikin ja perinteisen draaman olevan niin sidoksissa stereotyyppisiin, porvarillisiin tunnemekanismeihin, ettei niiden kielellä voi enää vastustaa totalitarismia tai kapitalismia. Atonaalinen musiikki sen sijaan voi vapauttaa meidät tutuista tunnereaktioista ja auttaa ottamaan niihin etäisyyttä, auttaa tarkastelemaan maailmaa ja minää uusista näkökulmista. Oudolla muodollaan ja rauhattomalla kielellään se muistuttaa siitä, että kaikki voisi olla toisin ja luo uutta tapaa olla ja nauttia. Mielestäni tämä viesti on usein myös tanssiesitysten tärkein poliittinen anti.

Ilmastonmuutosta vastaan voi tanssia tekemällä esityksiä, joiden kehot ja kehonkieli ovat vastalääke vallitsevalle kulutuskapitalismille ja sen ihmiskuvalle, gladiaattorikeholle.

Esittävältä taiteelta tämä vaatii taiteellista kieltä, joka saa katsojan/osallistujan kokemaan voimakasta yhteyttä esiintyjään, siihen mikä Toisessa ihmisessä — tai tuulessa tai eläimessä tai ideassa — on tuttua ja koskettavaa ja mikä käsittämätöntä ja tavoittamatonta. Yhteyden tunnetta ei voi syntyä, jos näyttämöllä pauhaa spektaakkeli, jossa esiintyjä rehentelee trimmatulla kehollaan ja esittää ilmeisiä fyysisiä taidonnäytteitä ja simuloi äärimmäisiä tunnetiloja. Eräs esittävän taiteen suuria haasteita onkin: miten käyttää esiintyjien virtuositeettia niin, ettei siitä tule pääasia, ettei esiintyjästä tule gladiaattorikehoa, jota yleisö ihailee kuin lapsi Batmania.

Jenni-Elina von Bagh esitti tänä keväänä Uuden Tanssin keskus Zodiakissa teostaan A Prologue. Se oli hieno esimerkki avoimesta, hauraasta ja pohtivasta kehosta näyttämöllä. Esiintyjä oli voimakkaasti läsnä, ilman suojamuuria, ja onnistui jakamaan kanssamme pyrkimystään olla yhtäältä estoton ja vapaa ja toisaalta tarkastella itseään kriittisen etäisyyden päästä. Gladiaattorikehon sijaan yleisön keskellä vaelteli raskaana oleva nainen, joka reflektoi elämänsä ja taiteensa olennaisia kysymyksiä puheen ja liikkeen keinoin, vapaamuotoisesti, vilpittömästi, humoristisesti ja impulsiivisesti, (Inter)acting With the Inner Partner -tekniikkaa hyödyntäen.

Myötätunnon voimistaminen ja kohtaamisen mahdollistaminen on usein päämääränä kaikissa taiteissa, runoudesta maalaustaiteen kautta videopeleihin asti, mutta yksi taidemuoto ei voi korvata toista. Kun kehot ovat kosketusetäisyydellä toisistaan samassa tilassa, taiteellisen vuorovaikutuksen merkeissä, syntyy erityisen hyvä mahdollisuus pakottomaan kohtaamiseen ja myötätuntoisuuteen. Hyvät esitykset saavat tämän potentiaalin aktualisoitumaan. Ne ovat herkkyysharjoituksia, joissa esiintyjät ja yleisö/osallistujat yrittävät olla normaalia voimallisemmin läsnä ja aistimaan entistä herkemmin Toisen läsnäoloa.

Harper Lee laittoi romaanissaan Kuin surmaisi satakielen erään henkilönsä sanomaan ”You never really know a man until you understand things from his point of view, until you climb into his skin and walk around in it.” Leen rasisminvastainen tendenssiromaani voi nykyään tuntua sentimentaaliselta ja henkilöt yksiulotteisilta, mutta lukutapaa säätäen kirjasta voi silti nauttia – ja teoksen kehotus asettua toisen asemaan ja vaalia myötätuntoa on joka tapauksessa ajaton. Suuri osa nykytaiteesta toteuttaa tuota pyrkimystä, mutta laajentaa haasteen koskemaan ei vain kanssaihmisiä vaan kaikkia olentoja. Tietenkään toisen olennon nahkoihin ei voi mennä ja vain joitakin ajatuksia, tunteita ja kokemuksia voi jakaa, mutta silti sitä kannattaa yrittää, sillä mahdottoman yrittäminen laajentaa mahdollisen piiriä.